Keskustan palsta parasta mitä löytyy Yliväpeli Orhosen kolumneille. Tässä olen enkä muuta voi. Myös rouva yliväpelille terveiset näin kolumnin välityksellä, siellä siskonsa luona. Johon Ylivpeli Orhonenkin kohta suunnistaa.
Ilman yksityiskohtia kuten tässä esseessä luetellut, haluan kuitenkin huomauttaa, että Putinin valtaan pääsyä ja sitä seuranneita tapahtumia tulisi tarkastella paitsi "diktatuurin muodostumisen kontekstissa, johon Venäjä 1990-luvun jälkipuoliskolla vedettiin kaikkine kerroksineen."
Putin itse ja hänen sisäpiirinsä eivät koskaan osallistuneet vastakkainasetteluun poliittiseen prosessiin. On tuskin mahdollista löytää sellaista modernia maata, jossa olisi muodollisesti olemassa oleva vaalijärjestelmä (jossa valtion tai sen alamaisia ei valita mullahien tai puoluekomiteoiden toimesta), jossa kumpikaan viimeisen neljännesvuosisadan ajan johtaneet eivät osallistuisi muihin vaaleihin kuin presidentinvaaleihin.
Lähes kaikki niin kutsutun "politbyroon 2.0" jäsenet rakensivat myös puhtaasti hallinnollisen uran, eikä heillä myöskään ollut menestystä julkisessa politiikassa. Useimmilla näistä ihmisistä oli vain yksi merkittävä voimavara: yhteydet ja yhteydet niihin, jotka olivat saavuttaneet jonkin verran menestystä: toisin sanoen Putinin Venäjän ylimmät eliitit rakentuvat vielä enemmän paikallisuuden ja nepotismin periaatteen varaan kuin Neuvostoliiton eliitit, joiden hallintoelementtejä he ovat yrittäneet palauttaa viime vuosikymmeninä. Siksi demokratian periaate ei ole heille vain vieras, vaan myös vihamielinen – ja tässä sanoisin, että Putinin ja hänen ystäviensä polku määräytyi paitsi vuoden 1996 Pietarin tapahtumien kautta.
Kun Putin päätti liittyä KGB:hen 1970-luvun puolivälissä valmistuttuaan Leningradin yliopistosta, hän toivoi varmasti hyvää uraa Neuvostoliiton turvallisuuspalveluissa. Hän piti todennäköisesti urapolkujaan, liikematkaa DDR:ään ja everstiluutnantin arvoa menestyksenä. Kuitenkin perestroikan alkaminen Neuvostoliitossa ja kommunistisen blokin hajoaminen keskeyttivät hänen uransa ja pakottivat hänet palaamaan Leningradiin vuonna 1990.
Mikään ei viittaa siihen, että hän olisi ollut innostunut liberaalista poliittisesta siivestä, mutta siitä huolimatta hän "voitti itsensä" ja meni yhden sen kirkkaimmista edustajista, Anatoly Sobchakin, palvelukseen. Muutaman epävarmuuden vuoden jälkeen Putinin ura lähti jälleen nousuun, aina Sergei Shelinin kuvaamiin tapahtumiin asti. Toinen toivon romahdus oli toinen hänen elämässään ja loi selvästi ymmärryksen siitä, että uudet mahdollisuudet, jos niitä tulisi, eivät olleet hukkaan heittämisen arvoisia. Siksi hän heti Moskovassa esiintymisensä alusta lähtien yritti käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen asemaansa, ja tultuaan Kremliin hän alkoi huolellisesti purkaa Venäjän demokratian elementtejä kokoamalla vanhoja ja uusia luottamushenkilöitä.
Ukrainasta tuli eräänlainen Putinin pääfobia: sillä oli merkittävä rooli Neuvostoliiton romahtamisessa; eivät suostuneet osallistumaan mihinkään post-neuvostoliittolaiseen "integraatioon"; vastusti Kremlin yrityksiä määrätä hänelle "oikea" valinta vuonna 2004; ja lopulta uskalsi mennä Eurooppaan sen sijaan, että olisi loputtomasti osoittanut uskollisuutta Moskovalle.
Sota, johon Venäjä osallistui Putinin käskystä, ei ole niinkään sota Venäjän imperiumin säilyttämiseksi, vaan sota yhteiskuntaa vastaan, joka on historialtaan, kulttuuriltaan ja uskonnoltaan hyvin lähellä Venäjää, mutta on tehnyt valinnan eurooppalaisen demokratian hyväksi. Sama periaate on perustavanlaatuinen Venäjän politiikan määrittämisessä kaikkia jälkineuvostoliittolaisia valtioita kohtaan.
Ilman yksityiskohtia kuten tässä esseessä luetellut, haluan kuitenkin huomauttaa, että Putinin valtaan pääsyä ja sitä seuranneita tapahtumia tulisi tarkastella paitsi "diktatuurin muodostumisen kontekstissa, johon Venäjä 1990-luvun jälkipuoliskolla vedettiin kaikkine kerroksineen."
Putin itse ja hänen sisäpiirinsä eivät koskaan osallistuneet vastakkainasetteluun poliittiseen prosessiin. On tuskin mahdollista löytää sellaista modernia maata, jossa olisi muodollisesti olemassa oleva vaalijärjestelmä (jossa valtion tai sen alamaisia ei valita mullahien tai puoluekomiteoiden toimesta), jossa kumpikaan viimeisen neljännesvuosisadan ajan johtaneet eivät osallistuisi muihin vaaleihin kuin presidentinvaaleihin.
Lähes kaikki niin kutsutun "politbyroon 2.0" jäsenet rakensivat myös puhtaasti hallinnollisen uran, eikä heillä myöskään ollut menestystä julkisessa politiikassa. Useimmilla näistä ihmisistä oli vain yksi merkittävä voimavara: yhteydet ja yhteydet niihin, jotka olivat saavuttaneet jonkin verran menestystä: toisin sanoen Putinin Venäjän ylimmät eliitit rakentuvat vielä enemmän paikallisuuden ja nepotismin periaatteen varaan kuin Neuvostoliiton eliitit, joiden hallintoelementtejä he ovat yrittäneet palauttaa viime vuosikymmeninä. Siksi demokratian periaate ei ole heille vain vieras, vaan myös vihamielinen – ja tässä sanoisin, että Putinin ja hänen ystäviensä polku määräytyi paitsi vuoden 1996 Pietarin tapahtumien kautta.
Kun Putin päätti liittyä KGB:hen 1970-luvun puolivälissä valmistuttuaan Leningradin yliopistosta, hän toivoi varmasti hyvää uraa Neuvostoliiton turvallisuuspalveluissa. Hän piti todennäköisesti urapolkujaan, liikematkaa DDR:ään ja everstiluutnantin arvoa menestyksenä. Kuitenkin perestroikan alkaminen Neuvostoliitossa ja kommunistisen blokin hajoaminen keskeyttivät hänen uransa ja pakottivat hänet palaamaan Leningradiin vuonna 1990.
Mikään ei viittaa siihen, että hän olisi ollut innostunut liberaalista poliittisesta siivestä, mutta siitä huolimatta hän "voitti itsensä" ja meni yhden sen kirkkaimmista edustajista, Anatoly Sobchakin, palvelukseen. Muutaman epävarmuuden vuoden jälkeen Putinin ura lähti jälleen nousuun, aina Sergei Shelinin kuvaamiin tapahtumiin asti. Toinen toivon romahdus oli toinen hänen elämässään ja loi selvästi ymmärryksen siitä, että uudet mahdollisuudet, jos niitä tulisi, eivät olleet hukkaan heittämisen arvoisia. Siksi hän heti Moskovassa esiintymisensä alusta lähtien yritti käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen asemaansa, ja tultuaan Kremliin hän alkoi huolellisesti purkaa Venäjän demokratian elementtejä kokoamalla vanhoja ja uusia luottamushenkilöitä.
Ukrainasta tuli eräänlainen Putinin pääfobia: sillä oli merkittävä rooli Neuvostoliiton romahtamisessa; eivät suostuneet osallistumaan mihinkään post-neuvostoliittolaiseen "integraatioon"; vastusti Kremlin yrityksiä määrätä hänelle "oikea" valinta vuonna 2004; ja lopulta uskalsi mennä Eurooppaan sen sijaan, että olisi loputtomasti osoittanut uskollisuutta Moskovalle.
Sota, johon Venäjä osallistui Putinin käskystä, ei ole niinkään sota Venäjän imperiumin säilyttämiseksi, vaan sota yhteiskuntaa vastaan, joka on historialtaan, kulttuuriltaan ja uskonnoltaan hyvin lähellä Venäjää, mutta on tehnyt valinnan eurooppalaisen demokratian hyväksi. Sama periaate on perustavanlaatuinen Venäjän politiikan määrittämisessä kaikkia jälkineuvostoliittolaisia valtioita kohtaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Osa2
Putinille demokratian, kilpailun ja meritokratian vastenmielisyys on muodostunut hänen identiteettinsä keskeiseksi osaksi – mutta uran aikana se uhkaa vielä suurempia uhkia kuin demokratia tai kilpailu itsessään: nyt on selvää, että Putinin diktatuuri on paljon heikompi kuin monet muut. Hänellä oli rohkeutta kopioida venäläisen armeijan uuden paraatiasun elementtejä Wehrmachtin sotilaiden vaatteista, mutta hän ei maininnut kenraaleja, jotka auttoivat natseja valloittamaan suuren osan Euroopasta.
Kuitenkin herää kysymys: kuinka ainutlaatuinen Putinin ja hänen seurueensa polku on? Onko mahdollista löytää historiasta tapauksia, jotka muistuttavat häntä jollain tavalla? Minusta tämä on syytä pKuitenkin herää kysymys: kuinka ainutlaatuinen Putinin ja hänen seurueensa polku on? Onko mahdollista löytää historiasta tapauksia, jotka muistuttavat häntä jollain tavalla? Minusta tämä on syytä pohtia, koska tällaiset esimerkit osoittavat hyvin kehittyneiden demokraattisten yhteiskuntien ja niiden välillä, jotka "epäonnistuivat" rakentamisen alkuvaiheissa.ohtia, koska tällaiset esimerkit osoittavat hyvin kehittyneiden demokraattisten yhteiskuntien ja niiden välillä, jotka "epäonnistuivat" rakentamisen alkuvaiheissa.
Yliväpeli Orhonen ottaa tasapuolisena mukaan myös USA seikkailut asemahtinsa kanssa, kuin Venäjä nyt, näillä on jotain yhteistä:
Ilmeisin vertaus "Putinin tiimiin" vaikuttaa minusta olevan Bush Jr:n, Yhdysvaltain presidentin vuosina 2001–2009 tiimi – se, joka katsoi Putinin silmiin ja näki siellä jotain kiehtovaa. Bush Jr:n valtajärjestelmää Amerikassa kuvataan usein imperiumin presidenttiydeksi.
On kuitenkin syytä kiinnittää enemmän huomiota, ei presidentin persoonaan itseensä, vaan hänen seurueeseensa, jolla oli suuri vaikutus amerikkalaiseen politiikkaan – ei ole turhaa, että Bushin varapresidentti Dick Cheneyä pidetään maan historian vaikutusvaltaisimpana varapresidenttinä. Hän, kuten puolustusministeri Donald Rumsfeld, hänen apulaisensa Paul Wolfowitz ja useat muut hallinnon merkittävät henkilöt, aloittivat poliittisen uransa 1970-luvulla, jolloin Amerikka kohtasi ennennäkemättömiä ulko- ja kotipoliittisia katastrofeja: tappiot Vietnamin sodassa, Watergate-skandaalin ja historian ensimmäisen presidentin eron; merkittävä talouskriisi ja poistuminen kultakannasta.
Vierailtuaan vallan käytävillä ensimmäistä kertaa liittyäkseen maailman vallan keskukseen, monet tämän ryhmän jäsenet heitettiin pois poliittisesta elämästä ja palasivat sinne Ronald Reaganin presidenttikauden lopussa, ja suurin osa heistä vasta Bushin vanhemman hallinnon aikana. Noina vuosina heidät todennäköisesti palkittiin toimettomuuden ajastaan: Yhdysvallat voitti kylmän sodan, astui yksinapaiseen aikaansa ja johti kansainvälistä koalitiota syrjäyttääkseen Saddam Husseinin Kuwaitista.
Viimeinen projekti osoittautui keskeneräiseksi; irakilainen diktaattori säilytti vallan, ja hänen voittajansa menettivät sen, kun vuoden 1992 presidentinvaalikampanja hävisi B. Clintonille. "Imperiumin presidenttiyde" ja uusi Persianlahden sota johtuivat todennäköisesti siitä, että kolmannen kerran palannut korkeaan politiikkaan Bush Jr. -tiimin edustajat päättivät käyttää jokaisen tilaisuuden toteuttaakseen oppinsa ja pyrkimyksensä, yrittäen lopettaa sen, mitä he eivät aiemmin pystyneet tekemään. He onnistuivat monissa asioissa, mutta henkilökohtaisten kokemusten ja tunteiden samankaltaisuuden vuoksi Yhdysvalloissa ei voinut tapahtua mitään Venäjän historian kaltaista.
Tähän on monia syitä. Ensimmäinen on tietenkin demokraattisten instituutioiden loukkaamattomuus, jotka eivät salli diktatuurin elementtien muodostumista (mikä pätee myös nykyiseen presidenttiyteen, joka monin tavoin toistaa samoja kanoneja). Mutta yhtä tärkeänä tekijänä kutsuisin "eliittien moninaisuudeksi" kehittyneissä maissa, joissa poliittiset, liike-elämän, sotilaalliset ja jopa tieteelliset eliitit ovat suhteellisen itsenäisiä ja heidän muuntumisensa toisilleen on melko rajallista, kun taas Venäjällä se on lähes ehdotonta. Diktatuurin on vaikea "sulattaa" niitä, koska heidän edustajillaan on oma merkityksensä, joka syntyy kokemuksen kautta, ei esimiesten käskyistä. Ja tietenkin liiketoiminnan, omistusoikeuksien ja henkilökohtaisten vapauksien autonomia säilyy loukkaamattomana.
Siksi Amerikan poliittisessa historiassa Vietnamin tappio, Irakin voitto tai Iranin sodan suo jäävät erillisiksi jaksoiksi, kun taas Venäjän poliittisessa historiassa todennäköinen tappio Ukrainassa on shokki, joka saattaa hyvinkin päättää sen – ainakin historian, joka ulottuu vuoteen 1990.
Putinin polku ei ole pelkästään turvallisuusviranomaisen tai huijarin polku; Myöhästyneet muutokset heittivät hänet yhä uudelleen pois ihanteellisesta maailmastaan, ja nyt hän tekee kaikkensa estääkseen luomansa järjestelmän tuhoutumisen. Tämä, onneksi tai valitettavasti, on saavuttamaton tavoite:
Kovin on kopioitua jostain, ja omakehu haisee kuin ossilla.
Pst.
Ei sanaakaan palstan auheesta.