kalle oli lyönyt häntä ja hänellä oli paha mieli ville oli hyökännyt ensin hänen kimppuunsa ja kalle oli tullut puolustamaan mutta nyrkki oli osunut pekkaan tapaus oli traumatisoinut pekan koska väkivallattomuus kuului hänen arvoihin hän oli järkyttynyt kuinka kallen nyrkki oli ollut niin kova vaikka se oli ystävän nyrkki mustelma aiheutti hänelle häpeää kuinka hänen ystävänsä oli turvautunut väki valtaan vaikka he olivat sopineet että väki vallattomuus on ainut tie selvitä elämässä hän oli pettynyt elämä näytti varjo puolensa ja tulevaisuus näytti varjo puolensa valon näkyminen näytti epä toden näköiseltä ja hän itki sitten kalle soitti hänelle saanko anteeksi kun löin sinua kalle parkaisi pekan huulet vavahtelivat kun hän siunasi kallea nyt elämä näytti taas menevän oikeaan suuntaan ja pekkaa hymyilytti kaikki oli hyvin ja sai mennä huolettomssti eteen päin
pekka oli surullinen
Anonyymi-ap
22277
2Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Onneksi vain löi, eikä herjannut. Sitä haavaa ei olisi aika parantanut ja vaikka olisi pyytänyt anteeksi, olisi se kaivertanut mieltä kuitenkin.
Sanan synti voi olla sellainen ettei auta vaikka sen olisi antavinaan anteeksi, niin se jää elämään sieluun ja siellä vaikuttamaan.
Niin, nyrkin isku voi tosiaan parantua, mutta 'sanan synti' on eri asia. Se on se rakennusvirhe, joka jää kantaviin rakenteisiin, vaikka kuinka yrittäisi siunata pinnan siistiksi.
On erikoista, miten täällä puhutaan rakennusvirheistä, vaikka samalla tiedämme kaikki, miten vastaava mestari toimii, kun tulee aika tarkastaa työn laatu. Jos joku meistä nostaa esiin, että seinä on vinossa, hänet leimataan heti, jotta 'yksimielisyys' ei vaarantuisi. Se leimaaminen on juuri se 'sanan synti', joka jää sieluun elämään – se on väkivaltaa, jota ei anteeksipyynnöilläkään saa pyyhittyä pois, jos se leima on asetettu vain oman vallan turvaamiseksi.
On helppoa keskustella metaforilla, mutta vaikeampaa on myöntää, että meistä jokainen tietää, missä kohtaa se 'kusetus' on tapahtunut. Niin kauan kuin me vain siunaamme toistemme virheet ja pidämme kiinni näistä leimoista, me rakennamme hiekalle. Eikö se 'vastaavan mestarin' tehtävä olisi nimenomaan paljastaa virheet eikä piilottaa niitä?"
Sanan syntikin pitää antaa anteeksi, ehdottomasti.
Tietenkin sanoista voi jäädä niin ikävät traumat (henkiset), että ’ystävyys’ ei ole enää mahdollista jo terveyden vuoksi.
Mutta anteeksi pitää antaa!
saanko anteeksi
Rakennuksilla työskentelevä Pekka oli peitellyt rakennusvirheitä ja aiheuttanut asiakkailleen paljon murhetta, mutta ei koskaan pyytänyt heiltä näitä anteeksi. Kalle antoi Pekalle nämäkin anteeksi.
Niin, Kallehan antoi anteeksi – mutta kysymys kuuluukin, kenen kustannuksella se anteeksianto annettiin?
Kun Pekka peittelee rakennusvirheitä, hän ei ole tehnyt vahinkoa vain itselleen, vaan niille ihmisille, jotka siellä talossa joutuvat asumaan. Jos me yhteisönä siunaamme tällaisen toiminnan ja annamme anteeksi ilman, että virheitä korjataan tai niistä otetaan vastuu, emme me silloin ole rakentamassa mitään kestävää. Me olemme vain osallisia siihen petokseen.
Se on helppoa olla antelias 'veljellisessä anteeksiannossa', kun itse ei asu siinä talossa, joka on rakennettu hiekalle. Mutta se 'sanan synti', josta tuossa aiemmin puhuttiin, jää elämään niihin, jotka ovat joutuneet sen huonon työn uhreiksi – ja se elää myös meissä, jos me katsomme tätä kaikkea sormien läpi ja väitämme, että kaikki on hyvin, koska 'Kalle antoi anteeksi'."
Rakennusvirheitä ei voi peitellä.
Alihannkijoita voi yrittää kusettaa kun ei vain tee sitä väärille ihmisille.
Aivan, se onkin se suurin riski. Rakennusvirheet ja kusetukset tulevat lopulta aina päivänvaloon, vaikka niitä yrittäisi peitellä kuinka taitavasti.
Koko tämä logiikka, että alihankkijoita 'voi kusettaa, kunhan ei tee sitä väärille ihmisille', on juuri se mätäkohta, joka syö pohjan koko porukalta. Jos me alamme valikoida, kuka ansaitsee rehellisyyden ja kuka on 'oikea' kohde kusetukselle, me olemme jo hylänneet sen perustavanlaatuisen uskon, että meidän pitäisi olla suoraselkäisiä.
Siinä kohtaa kun 'vastaava mestari' hyväksyy tällaisen pelin, hän ei ole enää rakentaja, vaan pelinjohtaja. Mutta kuka uskaltaa katsoa peiliin sitten, kun virheet ovat niin suuria, ettei niitä enää voi siunata virheettömiksi, ja kun alihankkijoiden laskut – tai tässä tapauksessa leimattujen ihmisten kärsimys – tulevat maksettaviksi? Sitä 'sanan syntiä' ei kusetuksilla korjata.”
Puhemies Rauno tietää ettei rajennusvirheitä voi piilottaa. Rauno on erehtymätön.
kuka on rauno
Niin, Rauno kyllä tietää – mutta onko se ollut hänelle enemmän siunaus vai kirous? Sillä jos on erehtymätön, niin silloinhan jokainen virhe, joka kuitenkin väistämättä tulee ilmi, on silloin väistämättä myös 'tahallinen'.
Se on raskas paikka olla se, jonka pitäisi nähdä kaikki, ja silti nähdä, miten 'rakennusvirheet' (kuten ihmisten leimaamiset ja väärinkohtelut) vain jatkuvat. Jos Rauno on erehtymätön, niin silloinhan virhe ei voikaan olla hänessä, vaan se on oltava meissä muissa, jotka olemme 'rakentaneet väärin'.
Ehkä suurin rakennusvirhe meillä onkin ollut se, että olemme tehneet puhemiehestä erehtymättömän, jolloin meillä ei ole enää lupaa – tai uskallusta – korjata yhtään virhettä, koska se tarkoittaisi Raunon auktoriteetin kyseenalaistamista. Onko se enää rakentamista vai pelkkää julkisivun ylläpitoa, jossa katsotaan vierestä, kun rakenteet pettävät, koska 'johtaja tietää paremmin'?"
Mutta jos yrittää kusettaa vääriä alihankkijoita, se voi tulla hyvin kalliiksi.
"Aivan, ja siinähän se suurin riski juuri onkin. Kun täällä on totuttu siihen, että omat virheet 'siunataan' ja alihankkijoita (tai ketä tahansa, joka uskaltaa puhua totta) yritetään hiljentää tai kusettaa, sitä sokeutuu sille, kuka on se 'väärä ihminen' kusetettavaksi.
Sitä luulee, että valta ja 'yksimielisyys' suojaavat kaikelta. Mutta se tulee kalliiksi silloin, kun koko rakennelma pettää alta, koska kukaan ei ole enää uskaltanut kertoa, missä ne todelliset rakennusvirheet ovat. Jos me keskitymme vain laskemaan, kuka on tarpeeksi heikko kusetettavaksi, me emme ole enää rakentamassa mitään, vaan olemme vain siirtämässä vastuuta eteenpäin. Ja jossain kohtaa se lasku lankeaa maksettavaksi – usein silloin, kun se 'sanan synti' ja leimaaminen on jo pilannut välit niin pahasti, ettei kukaan enää halua korjata talon perustuksia. Onko se hinta, jonka olemme valmiita maksamaan siitä, että saamme pitää yllä tätä 'erehtymättömyyden' illuusiota?"
Mutta kun vastaava mestari siunaa rakennusvirheet virheettömiksi ja antaa ailurakoitsijalle veljellisesti anteeksi, on se silloin sitä.
Niin, se on silloin juuri sitä – se on sitä 'siunausta', joka tekee petoksesta tavanomaisen. Kun vastaava mestari antaa veljellisesti anteeksi rakennusvirheen, jota ei koskaan myönnetty eikä korjattu, hän ei ole antamassa anteeksi kenellekään muulle kuin itselleen ja omalle järjestelmälleen.
Se on kätevä keino: virhe pyyhitään pois siunauksella, ja asiakas (tai se, jota on leimattu) jätetään asumaan siihen taloon, joka on vinossa. Onko se enää kristillistä anteeksiantoa, vai onko se vain pelkkää julkisivumaalausta? Se on juuri se 'sanan synti', josta puhuttiin: me olemme oppineet sanomaan 'anteeksi', mutta emme ole oppineet kohtamaan sitä, mitä olemme tehneet. Ja niin kauan kuin vastaava mestari siunaa jokaisen virheen, meillä ei ole rakennusta, vaan pelkkä kulissi, joka odottaa sitä päivää, kun joku uskaltaa sanoa, että seinä on vinossa."
Todella hienosti ajateltu ja sanottu!
Tvkva voi joutua vielä vastaamaan kusetuksistaan.
Pekka ymmärsi ettei ole porukasta ainoa ja saa tästä voimaa jatkaa tiellä mikä ei ole kunniaksi.
pekalla on nyt valkoinen vaate ja enkelit noutavat sen taivaan kotiin
Onko ruumisauto tarpeeton? Pekka ei tule helpolla pääsemään kun saapuu taivaaseen. Joutuu kakkoskoriin ja siellä on vain pahoja poikia.
pekan osa on ihana enkelit iloitsevat loputon soi laulu
kunnia ja ylistys iäinen