Kaikennäköistä on tullut koettua vuosien saatossa. Monesta on selvitty kuitenkin. Jossain kohtaa tuli se raja vastaan, mitä itse kestän. Seuraan kuinka lapseni järki hiipuu vähitellen pois. Miettinyt mielessäni, että olisinko voinut tehdä jotain toisin. En oikeastaan, paloinhan loppuun. Mutta se systemaattinen vainoaminen lasun kautta sen uupumuksen aiheutti. Arkikin oli yksistään haastavaa, mutta siitä selvittiin. Mutta se kyttäys ja yksityisyyden riisto. Soittelu, uhkailu ja puuttuminen ihan kaikkeen.
Heidän avunantonsa perheellemme oli minun kiusaamista päivittäisillä uhkailusoitoilla samaan aikaan, kun minun olisi pitänyt tehdä töitä. Pakotettiin ottamaan sosiopaatti/kriminaali tehokuntouttajaksi kotiimme huostaanoton uhalla ja siinä sitten kävikin kuten kävi.
Myöskään mitään omaa tukiverkostoa ei ollut, jotka olisivat meitä auttaneet. Täysin yksin olin asioiden kanssa. Aina olen saanut selviytyä yksin. Vuosia kun tässä olen katsellut voimattomana (tietysti koittanut taistella asioiden eteen ja jonkun asian estänyt), alkaa olemaan todella tyhjä olo. Kuin taistelua tuulimyllyjä vastaan.
Paljon on perheitä uhreina. Kun aloitettiin rakentamaan yksityisiä lastenkoteja, piti niihin saada asiakkaita. Voidellut sosiaalityöntekijät ne asiakkaat hankki. Eikä tosiaan sellaisista perheistä, missä oli todellisia ongelmia vanhemmilla, kuten päihteet, lasten kaltoinkohtelu ja lapset jätetty yksin pärjäämään.
Ehei, vaan niistä haavottuvassa asemassa olevista perheistä, kuten yksinhuoltajaäideiltä, joiden lapsella on nepsypiirteitä ym. Sellaisilta, jotka eivät pysty puolustautumaan esimerkiksi siksi, ettei ole rahaa palkata lakimiestä. Ei tukiverkostoa tai suhteita. Sekä arjen haasteet erityislasten kanssa vie voimia.
Sen sijaan että annettaisiin oikeaa, hyödyllistä apua perheisiin, lapset otetaan huostaan ja laitetaan laitoksiin kasvamaan ilman vanhempien hoivaa ja rakkautta. Lasten kuuluisi saada olla kotona rakastavien vanhempiensa kanssa, eikä työhönsä leipääntyneiden, vaihtuvien työntekijöiden "hoidossa".
Kirjoituksestani tulisi romaani, jos alkaisin kertoa epäkohdista noissa asumisyksiköissä. Ruoka täyttä kuraa. Lisäravinteita ei saa antaa. Ainoastaan lääkärin määräämää apteekkitavaraa, mikä on vain hinnaltaan arvokasta.
Oma lapseni on jo aikuinen, mutta täysin laitostunut ja toimintakyvytön. Oli joskus aivan erilainen, en tunnista enää. Romahdan, jos mietin mitä kaikkea hän pystyi tekemään ja kuinka kivaa meillä yhdessä oli.
Tänä päivänä rasitun hänen seurassaan, koska hänestä on tullut höperö, kuin dementiamummo ja säätää kaikkea missä ei ole mitään järkeä. Jankuttaa samoja asioita. Saan laittaa kaiken likoon, jotta pystyn olemaan rento, enkä ala itkemään. Tunnen valtavaa surua, vihaa yhteiskuntaa kohtaan ja syyllisyyttä siitä, etten voinut pelastaa häntä. En haluaisi osallistua täällä enää mihinkään, mutta vaikea tästä systeemistä on irtautua.
Suomi on laittomuuden tilassa ja natsit hallitsee täällä.
Heidän avunantonsa perheellemme oli minun kiusaamista päivittäisillä uhkailusoitoilla samaan aikaan, kun minun olisi pitänyt tehdä töitä. Pakotettiin ottamaan sosiopaatti/kriminaali tehokuntouttajaksi kotiimme huostaanoton uhalla ja siinä sitten kävikin kuten kävi.
Myöskään mitään omaa tukiverkostoa ei ollut, jotka olisivat meitä auttaneet. Täysin yksin olin asioiden kanssa. Aina olen saanut selviytyä yksin. Vuosia kun tässä olen katsellut voimattomana (tietysti koittanut taistella asioiden eteen ja jonkun asian estänyt), alkaa olemaan todella tyhjä olo. Kuin taistelua tuulimyllyjä vastaan.
Paljon on perheitä uhreina. Kun aloitettiin rakentamaan yksityisiä lastenkoteja, piti niihin saada asiakkaita. Voidellut sosiaalityöntekijät ne asiakkaat hankki. Eikä tosiaan sellaisista perheistä, missä oli todellisia ongelmia vanhemmilla, kuten päihteet, lasten kaltoinkohtelu ja lapset jätetty yksin pärjäämään.
Ehei, vaan niistä haavottuvassa asemassa olevista perheistä, kuten yksinhuoltajaäideiltä, joiden lapsella on nepsypiirteitä ym. Sellaisilta, jotka eivät pysty puolustautumaan esimerkiksi siksi, ettei ole rahaa palkata lakimiestä. Ei tukiverkostoa tai suhteita. Sekä arjen haasteet erityislasten kanssa vie voimia.
Sen sijaan että annettaisiin oikeaa, hyödyllistä apua perheisiin, lapset otetaan huostaan ja laitetaan laitoksiin kasvamaan ilman vanhempien hoivaa ja rakkautta. Lasten kuuluisi saada olla kotona rakastavien vanhempiensa kanssa, eikä työhönsä leipääntyneiden, vaihtuvien työntekijöiden "hoidossa".
Kirjoituksestani tulisi romaani, jos alkaisin kertoa epäkohdista noissa asumisyksiköissä. Ruoka täyttä kuraa. Lisäravinteita ei saa antaa. Ainoastaan lääkärin määräämää apteekkitavaraa, mikä on vain hinnaltaan arvokasta.
Oma lapseni on jo aikuinen, mutta täysin laitostunut ja toimintakyvytön. Oli joskus aivan erilainen, en tunnista enää. Romahdan, jos mietin mitä kaikkea hän pystyi tekemään ja kuinka kivaa meillä yhdessä oli.
Tänä päivänä rasitun hänen seurassaan, koska hänestä on tullut höperö, kuin dementiamummo ja säätää kaikkea missä ei ole mitään järkeä. Jankuttaa samoja asioita. Saan laittaa kaiken likoon, jotta pystyn olemaan rento, enkä ala itkemään. Tunnen valtavaa surua, vihaa yhteiskuntaa kohtaan ja syyllisyyttä siitä, etten voinut pelastaa häntä. En haluaisi osallistua täällä enää mihinkään, mutta vaikea tästä systeemistä on irtautua.
Suomi on laittomuuden tilassa ja natsit hallitsee täällä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tunnen tuskasi ja samaistun. Pidä huoli itsestäsi.
Kiitos ❤️ Lohduttaa se, kun tietää että joku ymmärtää täysin, vaikka surullinen olen sinunkin puolestasi.