Sopinkulma avataan uudestaan ja palataan kasarille!

Orimattilan Erkontien varrella oli hiljaista, mutta ilmassa tuoksui jokin vanha ja tuttu. Sopinkulman neonvalo räpsähti päälle ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen. Se ei ollut mikään hienostunut baari, vaan aito ja rehellinen kaljakuppila. 1980-luvulla se oli ollut puolelle kylästä kuin toinen koti. Paikka, jonne tultiin tehtaalta suoraan haalarit päällä ja jossa murheet hukutettiin kolmosolueen.

Oven takana parveili jo kymmeniä ihmisiä. Make, joka oli viettänyt puolet nuoruudestaan Sopinkulman nurkkapöydässä, pyöritteli lippalakkiaan käsissään. Hänen sydämenorrensa oli jättänyt väliin lyönnin, kun hän oli kuullut kylillä huhun: Sopinkulma aukeaa uudestaan. Sama nimi, sama sijainti, ja kuulemma jopa osa vanhoista kalusteista oli pelastettu varaston periltä

Kun kello löi kuusi illalla, lukko napsahti. Ovi aukesi, ja porukka astui sisään lähes hartaana.
Sisällä odotti aikamatka. Ilmassa ei tietenkään enää tuoksunut tupakan savu kuten kultaisella kasarilla, mutta ruskeat puupaneelit seinillä, nahkaverhoillut baarijakkarat ja kulunut biljardipöytä olivat paikoillaan. Nurkassa nököttävästä jukeboksista alkoi soida Dingon "Autiotalo".

"Ei jumalauta", Make henkäisi ja suuntasi suoraan tiskille, jonka takana seisoi uusi nuori yrittäjä hymyillen. "Yksi iso ja kylmä. Ja laita sen Maken piikkiin, jos se vanha vihko on vielä tallella."
Baari täyttyi nopeasti puheensorinasta, naurusta ja lasien kilinästä. Vanhat ystävät, jotka olivat viimeksi nähneet toisensa vuosituhannen vaihteessa, halasivat tiskin edessä. Joku muisteli sitä iltaa vuonna -86, kun Sopinkulmassa juhlittiin lottovoittoa, ja toinen muisti sen, miten täältä löydettiin elämän ensimmäiset suuret rakkaudet – ja koettiin ne suurimmat sydänsurut.
Sopinkulma ei ollut vain liiketila. Se oli Orimattilan sydämenpalanen, joka oli herännyt pitkistä unistaan. Kun ilta hämärtyi ja puheen sorina muuttui yhteislauluksi, kaikki tiesivät, että kotiin oli palattu.