Ajattelinpa vaan kirjottaa tänne kun tuntuu siltä että on pakko nyt purkaa itteeni jotenkin..minäkin (yllätys yllätys)kärsin masennuksesta,mulla tää aika pitkälle johtuu mun ongelmista ja on kestänyt kauan ennen kuin tilanne meni siihen että opiskelut oli pakko jättää ja oli pakko hakea apua. Toisaalta tuntuu että tää on osaksi varmaan jotain ihme itsenäistymis prosessia ja sitä kun ei tiedä mitä haluasi tehdä "isona". Sitten nämä "ongelmat" on semmonen asia joka ylläpitää ikävästi masennusta,terapiassa kyllä käyn mutta sekin on aika alussa viellä ja eihän mikään "aukene" tuosta vaan..aika kauan kait mua on vaivannut ystävien puute,liika yksinään olo. Sen takia tuli masennusta mitä en itte kait tajunnut edes, nuori kuitenkin olin ja olen ja kait sitä vaan haluaa yrittää jatkaa eteenpäin jos asiat nyt ei niin hirveen huonosti ole. Noh jossain vaiheessa tuli aika suuri elämänmuutos(muutto pois kotoolta,opiskelujen aloittaminen)alussa kait tuntu että asiat on hyvin ja "uusi" elämä tuntu kivalta. Vähitellen kuitenkin ongelmia tuli eteen,ihmisten kanssa oli koulussa vaikea olla ja uusia ystäviä oli vaikea saada. Ulkoapäin varmasti olin ok mutta sisällä myllersi. Toisaalta jotenkin kait tiedostin nämä ongelmat(itsetunnon heikkous,jännittäminen ihmisten seurassa jne.)mutta en tarttunut niihin ongelmiin vaan jatkoin eteenpäin. Lopulta sitten marssin lääkäriin hakemaan mieliala lääkettä ja sitten samassa jäin pois koulustakin..alakin tuntu ettei ollutkaan minulle tarkotettu. Noh ajan kuluessa sitten pääsin terapiaan puhumaan näistä kaikista ongelmista. Lapsuuden asiat on tullut yhtäkkiä pintaan, ja tajuaa kuinka jotkut asiat on selvästi yhteydessä joihinkin ongelmiin.
Tällä hetkellä masennus on helpottanut onneksi, en ole "sängyn oma" ja tietyt asiatkin kiinnostaa, ehkä eniten vaivaa semmoinen yleinen apaattisuus,en jaksa jutella perheen kanssa jne. sosiaalinen elämä on kuollutta mulla, ihmisten ilmoilla kyllä käyn mutta en ole tavannut ketään pitkään aikaan. Tämmönen elämä toisaalta kalvaa sisältä jotenkin, ja perheen kattominen päivästi päivään myös alkaa rassaamaan. Pelkään myös että en ikinä pääse näistä ongelmista eroon..tuntuu kuin nämä ongelmat kaivaisi isoa reikää muhun ja kohta hukun sinne kokonaan. Tässäpä tämä minun tarinani lyhennettynä kun en enampää jaksa kirjoittaa. saa kommentoida.
Tällä hetkellä masennus on helpottanut onneksi, en ole "sängyn oma" ja tietyt asiatkin kiinnostaa, ehkä eniten vaivaa semmoinen yleinen apaattisuus,en jaksa jutella perheen kanssa jne. sosiaalinen elämä on kuollutta mulla, ihmisten ilmoilla kyllä käyn mutta en ole tavannut ketään pitkään aikaan. Tämmönen elämä toisaalta kalvaa sisältä jotenkin, ja perheen kattominen päivästi päivään myös alkaa rassaamaan. Pelkään myös että en ikinä pääse näistä ongelmista eroon..tuntuu kuin nämä ongelmat kaivaisi isoa reikää muhun ja kohta hukun sinne kokonaan. Tässäpä tämä minun tarinani lyhennettynä kun en enampää jaksa kirjoittaa. saa kommentoida.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan samanlaisia tuntemuksia täälläkin! Josset usko, lue uusin valitukseni...*nolostuu* Tiedän,miltä tuntuu katella vierestä,kun muilla on elämä,mutta itsellä ei. Ja se tunne,mikä siitä seuraa,kun huomaa olevansa helvetin yksin...=(
Ihan kuin mun kirjoittamaa. Mä oon aivan hukassa välillä, oikeastaan aina. Mua rasittaa avopuoliso, tuntuu että oon aina vain yksin. Mua ei kiinnosta jutella paljon mistään eikä kukaan halua puhua mun kans. Sosiaalinen elämä on olematonta, enkä juuri ole kiinnostunutkaan toisista ihmisistä. Hyvä vaan kun ei tarvi mihinkään lähteä eikä nähdä ketään.
Mä kans oon viettänyt nuoruuteni enimmäkseen yksin, koulukiusattukin olin. Ystäviä ei ollut, joitain kavereita oli, jotka sitten aina heivas mut pois kun tuli parempaa tekemistä. Olin vain korvike niillekin harvoille.
Nämä mainitsemasi ongelmat (itsetunto, epävarmuus tulevasta) on sellasia, että niistä on aivan mahdoton päästä yli, saatikka että oppis elämään niitten kanssa. Mäkin junnaan näitten samojen asioiden kanssa.
Ensin tuntu että ei ole mitään kiinnostavaa alaa. Sitten alko tuntua että mä haluan opiskella ja opiskelinkin, mutta sitten valmistuttuani ammattiin tuli hirveä romahdus kun tajusin että ei tämäkään oo mun juttuni. Nyt kyllä mulla on vakituinen työpaikka, mutta silti tuntuu ettei tämäkään oo mua varten. Vaikka aluksi olin ihan varma että tämä se nyt on.En uskalla enää kokeilla mitään uutta alaa, kun pelkään sitä pettymystä joka siitä syntyy, kun hoksaa ettei pysty siihenkään. Olen myös saanut kuulla olevani tyhmä ja kelvoton kun en opiskele ja hanki töitä. Tää elämä on yhtä vuoristorataa, en uskalla toivoakaan että se vielä asettuis uomiinsa.