Mun pää ei enää kestä!!!!!

Voitko kertoa muillekkin mitä tapahtuu?

Anonyymi00003 kirjoitti:

Voitko kertoa muillekkin mitä tapahtuu?

Koska toi yksi nainen käy aika kuumana täällä. Se on jotenki hyvin vihanen jollekkin miehelle.. eikä se mies tunnu välittävän vaan laittaa viestiä ihan muulle

Anonyymi00006 kirjoitti:

Koska toi yksi nainen käy aika kuumana täällä. Se on jotenki hyvin vihanen jollekkin miehelle.. eikä se mies tunnu välittävän vaan laittaa viestiä ihan muulle

Metsään menee.
Ap

Anonyymi00007 kirjoitti:

Metsään menee.
Ap

Hyvä

Anonyymi00007 kirjoitti:

Metsään menee.
Ap

Hyvä hyvä mutta nyt tästä meni sitten kaikki hauskuu. Tylsää iltaa vaan kaikille. Mää lähre maates
Soo moro

Onko siis sukuviasta kyse palstaäijän avauksissa kilvoitteleva? -TT

No tästä helvetin lihasäkistä, jota kehoksi kutsutaan.

Hän ei voi koskaan tulla minun luo, koska en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan!

Älä puhu noin alentuvasti Äidistä ja lapsen välisestä suhteesta ,olet vain kade,sinulla ei taida olla rakastavia vanhempia.

Tämä ei ole mikään koti.

Anonyymi00015 kirjoitti:

Tämä ei ole mikään koti.

Älä hyvä ihminen lue guben avointa päiväkirjaa pääset varmaan huomiosta karhea helpommalla näin. -TT

En opettele. Ei sen kanssa voi elää.

Toisessa ulottuvuudessa.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Toisessa ulottuvuudessa.

Niin minunkin on jossain muualla. Tämä on maanpäällinen on helvetti. Rangaistusplaneetta. Pitää nöyryyttää täällä, jotta oppisi jotain? Mutta mitä se on? Omaa elämää ei ole ollut enää pitkään aikaan. Kannan huolta lapsestani, joka ei tule ikinä pärjäämään omillaan. Kiitos yhteiskunta, kun veitte lapselta kaiken ja voitte tehdä hänellä bisnestä. Olen nähnyt jo niin paljon, että en haluaisi aamuisin herätä. Jokainen aamuni alkaa lohduttomalla itkulla.

Anonyymi00019 kirjoitti:

Niin minunkin on jossain muualla. Tämä on maanpäällinen on helvetti. Rangaistusplaneetta. Pitää nöyryyttää täällä, jotta oppisi jotain? Mutta mitä se on? Omaa elämää ei ole ollut enää pitkään aikaan. Kannan huolta lapsestani, joka ei tule ikinä pärjäämään omillaan. Kiitos yhteiskunta, kun veitte lapselta kaiken ja voitte tehdä hänellä bisnestä. Olen nähnyt jo niin paljon, että en haluaisi aamuisin herätä. Jokainen aamuni alkaa lohduttomalla itkulla.

Miten päädyit tuohon tilanteeseen? Oletko ihan varma ettei sua kukaan voi auttaa siis oikeasti auttaa?

Anonyymi00020 kirjoitti:

Miten päädyit tuohon tilanteeseen? Oletko ihan varma ettei sua kukaan voi auttaa siis oikeasti auttaa?

valitettavasti sinä et voi minua auttaa. ymmärrät varmaan että ruokit traumojani. olen jo ajat sitten päästänyt menemään tietyt ihmiset kun en vaan voi hyvin. silti en toivo kellekkään mitään pahaa päin vastoin. jotkut ihmiset vaan on pakko jättää oma hyvinvointi etusijalla menneisyyteen asioihin palaaminen luo järjetöntä kehollista tuskaa. näitä ihmisiä kyllä on ketä en halua enää elämääni. ei ole yks eikä kaks ihmistä.

Anonyymi00021 kirjoitti:

valitettavasti sinä et voi minua auttaa. ymmärrät varmaan että ruokit traumojani. olen jo ajat sitten päästänyt menemään tietyt ihmiset kun en vaan voi hyvin. silti en toivo kellekkään mitään pahaa päin vastoin. jotkut ihmiset vaan on pakko jättää oma hyvinvointi etusijalla menneisyyteen asioihin palaaminen luo järjetöntä kehollista tuskaa. näitä ihmisiä kyllä on ketä en halua enää elämääni. ei ole yks eikä kaks ihmistä.

Kuulostaa, että olet matkalla kohti toipumista kuitenkin. Rauhoitu ja hengittele rauhassa. Laita viestiä sellaiselle ihmiselle kenet tiedät olevan ymmärtäväinen. Siis ei vaan tsemppaamassa sua kun ne ei auta sua parantumaan vaan ymmärtäväinen sinua ja tilannettasi kohtaan. Sellainen joka kyseenalaistaa tekojasi, mutta tarjoaa apua. Esim. Terapeutti, mutta ei mikä tahansa terapeutti vaan sellainen joka voi auttaa sua tulemaan paremmaks ihmiseks.

Kaikki me joudutaan jollain tavalla käsittelemään elämämme "pimeät" asiat.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Miten päädyit tuohon tilanteeseen? Oletko ihan varma ettei sua kukaan voi auttaa siis oikeasti auttaa?

Tuo 2:38:43 ei ollut minulta. Pitkä stoori. Yksi asia johti toiseen. Viimeisten vuosien pahat tapahtumat nosti vielä kaikki lapsuuden traumat pintaan. Sekä aikuisuuden myös. En osaa pyytää apua. Olen yrittänyt joskus jollekin puhua, mutta saanut huomata ettei ihmiset halua ottaa vastaan ja piti marttyyrinä. "Muillakin on vaikeaa". Pitkäaikaisetkin "ystävät" käänsivät selkänsä. Niinpä olen vähätellyt ongelmiani ja vetäytynyt ihmisten parista. Minusta pidettiin silloin kun olin vielä "hauska" ja iloinen. Eli toisten pelle.

Koska en halunnut kuormittaa ketään, menin psykoterapiaan. Siellä oikeastaan oloni paheni. On ollut sellaisia tapahtumia, joita ei uskota todeksi. Terapeutti kyllä sanoi, etten ole hullu vaan erittäin traumatisoitunut. Kuitenkin terapia päättyi niin, että terapeutti peruutti aikani, eikä hänestä enää kuulunut koskaan mitään. Ei tullut uutta aikaa enää. Pari vuotta kävin säännöllisesti vastaanotolla. Tuli mieleen, että hän koki ettei voi auttaa minua. Tietysti asian olisi voinut fiksumminkin hoitaa, kuin ghoustaamalla.

En tunne olevani vapaa ja ainoastaan rakkauteni lastani kohtaan pitää minut väkisin systeemissä mukana. Muuten lähtisin jonnekin kauas pois reppu selässä. En löydä mitään ulospääsyä tästä. Päivä päivältä olen enemmän loppu. Käytin pahaan oloon ja hermostollisiin häiriöihin lääkkeenä kannabista, jotta pystyin aina hetkeksi rauhoittumaan. Oikeasti olin jatkuvassa paniikissa ja tärinässä, kärsin kroonisesta unettomuudesta ja tuo oli ainoa apu siihen. Lopetin sen kuitenkin tässä hetki sitten kokonaan (tai niin toivon, toletaukoja ollut välillä aiemminkin, kun täytyy olla). Huomasin että sydämen rytmihäiriöt loppuivat, mutta siinä on se ainoa hyöty tuntunut olevan. Haluaisin jättää kokonaan, mutta olo on karsea.

Olo on sellainen, etten selviä yksin. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Joten kuten olen pystynyt hoitamaan lapseni asioita. Hän on nepsy ja väärien lääkkeiden (eivät metaboloituneet kehossa) takia sairastui johonkin, mitä ei ole pystytty selvittämään.

Lääkäri epäilee kaksisuuntaista ja siihen on annettu vahvat lääkkeet. Ne lääkkeet ovat rauhoittaneet häntä, muttei hän ole enää entisensä. Fiksu oli ja siitä ei ole kauheasti enää mitään jäljellä. Lääkäri sanoi ettei palaa enää ennalleen, mutta paremmaksi kumminkin.

Olen edunvalvojana ja sen saatuani, oli selvitettävä ensimmäisenä toisten järjestämät rahasotkut. Enkä pidä byrokratiasta, on siitäkin jo aiemmasta elämästä traumaa.

Tuntuu kuitenkin että tämä vuosien helvetti kun hän sekoili, teki minusta selvää. Laitoksissa ei välitetty. Oma ohjaaja kun lähti pois, ongelmat paheni ja joutui hoitoon. Heillä oli ollut hyvä suhde ja lapsi sai jälleen uuden hylkäämiskokemuksen.

Psykiatriseen lähetettiin ja hetken päästä pois, koska sanottiin ei ole psykoottinen, vaan liittyy autismiin. Sen jälkeen kuntoutusyksikköön ja sieltä vahvat väärät lääkkeet. Oli aikansa sitten täysi zombi. Sen jälkeen aikuistuttuaan muutti uuteen paikkaan, jossa ei huolehdittu juuri lainkaan ja vaaratilanteita tuli paljon ja rikkoi kaiken, huonekaluja ja laitteita myöten. Nyt on taantunut johonkin, jota en oikein kestä katsoa. Mutta tavaroiden, irtaimiston ja vaatteiden tuhoaminen loppui. Nyt asuu väliaikaisissa paikassa, mutta uusi asunto on tiedossa. Kehuttu, että olisi hyvä paikka. Mutta minä kun en pysty enää luottamaan mihinkään.

Tämän kaiken kaaoksen keskellä menetin oman elämäni. Sitä on vaikea saada takaisin kun vuosia meni epävarmuudessa ja peloissa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä mitä tehdä, yrittänyt olen sen, minkä olen osannut. Nyt on jäljellä enää tyhjyys ja kovin tuskainen olo. Pääpiirteittäin kerroin, paljon enemmän pahaa tapahtui ja jätin yksityiskohtia pois.

- Oikea 02:15:28

Anonyymi00025 kirjoitti:

Tuo 2:38:43 ei ollut minulta. Pitkä stoori. Yksi asia johti toiseen. Viimeisten vuosien pahat tapahtumat nosti vielä kaikki lapsuuden traumat pintaan. Sekä aikuisuuden myös. En osaa pyytää apua. Olen yrittänyt joskus jollekin puhua, mutta saanut huomata ettei ihmiset halua ottaa vastaan ja piti marttyyrinä. "Muillakin on vaikeaa". Pitkäaikaisetkin "ystävät" käänsivät selkänsä. Niinpä olen vähätellyt ongelmiani ja vetäytynyt ihmisten parista. Minusta pidettiin silloin kun olin vielä "hauska" ja iloinen. Eli toisten pelle.

Koska en halunnut kuormittaa ketään, menin psykoterapiaan. Siellä oikeastaan oloni paheni. On ollut sellaisia tapahtumia, joita ei uskota todeksi. Terapeutti kyllä sanoi, etten ole hullu vaan erittäin traumatisoitunut. Kuitenkin terapia päättyi niin, että terapeutti peruutti aikani, eikä hänestä enää kuulunut koskaan mitään. Ei tullut uutta aikaa enää. Pari vuotta kävin säännöllisesti vastaanotolla. Tuli mieleen, että hän koki ettei voi auttaa minua. Tietysti asian olisi voinut fiksumminkin hoitaa, kuin ghoustaamalla.

En tunne olevani vapaa ja ainoastaan rakkauteni lastani kohtaan pitää minut väkisin systeemissä mukana. Muuten lähtisin jonnekin kauas pois reppu selässä. En löydä mitään ulospääsyä tästä. Päivä päivältä olen enemmän loppu. Käytin pahaan oloon ja hermostollisiin häiriöihin lääkkeenä kannabista, jotta pystyin aina hetkeksi rauhoittumaan. Oikeasti olin jatkuvassa paniikissa ja tärinässä, kärsin kroonisesta unettomuudesta ja tuo oli ainoa apu siihen. Lopetin sen kuitenkin tässä hetki sitten kokonaan (tai niin toivon, toletaukoja ollut välillä aiemminkin, kun täytyy olla). Huomasin että sydämen rytmihäiriöt loppuivat, mutta siinä on se ainoa hyöty tuntunut olevan. Haluaisin jättää kokonaan, mutta olo on karsea.

Olo on sellainen, etten selviä yksin. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Joten kuten olen pystynyt hoitamaan lapseni asioita. Hän on nepsy ja väärien lääkkeiden (eivät metaboloituneet kehossa) takia sairastui johonkin, mitä ei ole pystytty selvittämään.

Lääkäri epäilee kaksisuuntaista ja siihen on annettu vahvat lääkkeet. Ne lääkkeet ovat rauhoittaneet häntä, muttei hän ole enää entisensä. Fiksu oli ja siitä ei ole kauheasti enää mitään jäljellä. Lääkäri sanoi ettei palaa enää ennalleen, mutta paremmaksi kumminkin.

Olen edunvalvojana ja sen saatuani, oli selvitettävä ensimmäisenä toisten järjestämät rahasotkut. Enkä pidä byrokratiasta, on siitäkin jo aiemmasta elämästä traumaa.

Tuntuu kuitenkin että tämä vuosien helvetti kun hän sekoili, teki minusta selvää. Laitoksissa ei välitetty. Oma ohjaaja kun lähti pois, ongelmat paheni ja joutui hoitoon. Heillä oli ollut hyvä suhde ja lapsi sai jälleen uuden hylkäämiskokemuksen.

Psykiatriseen lähetettiin ja hetken päästä pois, koska sanottiin ei ole psykoottinen, vaan liittyy autismiin. Sen jälkeen kuntoutusyksikköön ja sieltä vahvat väärät lääkkeet. Oli aikansa sitten täysi zombi. Sen jälkeen aikuistuttuaan muutti uuteen paikkaan, jossa ei huolehdittu juuri lainkaan ja vaaratilanteita tuli paljon ja rikkoi kaiken, huonekaluja ja laitteita myöten. Nyt on taantunut johonkin, jota en oikein kestä katsoa. Mutta tavaroiden, irtaimiston ja vaatteiden tuhoaminen loppui. Nyt asuu väliaikaisissa paikassa, mutta uusi asunto on tiedossa. Kehuttu, että olisi hyvä paikka. Mutta minä kun en pysty enää luottamaan mihinkään.

Tämän kaiken kaaoksen keskellä menetin oman elämäni. Sitä on vaikea saada takaisin kun vuosia meni epävarmuudessa ja peloissa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä mitä tehdä, yrittänyt olen sen, minkä olen osannut. Nyt on jäljellä enää tyhjyys ja kovin tuskainen olo. Pääpiirteittäin kerroin, paljon enemmän pahaa tapahtui ja jätin yksityiskohtia pois.

- Oikea 02:15:28

Lisään vielä, että lapseni on maailman kiltein ja viattomin ihminen. Hänessä ei ole ilkeyttä, sairaudentilassa vain sekoillut.

Anonyymi00026 kirjoitti:

Lisään vielä, että lapseni on maailman kiltein ja viattomin ihminen. Hänessä ei ole ilkeyttä, sairaudentilassa vain sekoillut.

Voimia tilanteeseesi.

Voit vain rakastaa ja tukea lastasi. Muista myös rakastaa itseäsi ja lähimmäisiäsi vaikka eivät ymmärrä tilannettasi.

Jos jotain vinkkiä haluat niin pysy rauhallisena ja ystävällisenä ihmisenä niin voit itsekkin paremmin.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Voimia tilanteeseesi.

Voit vain rakastaa ja tukea lastasi. Muista myös rakastaa itseäsi ja lähimmäisiäsi vaikka eivät ymmärrä tilannettasi.

Jos jotain vinkkiä haluat niin pysy rauhallisena ja ystävällisenä ihmisenä niin voit itsekkin paremmin.

Olen tehnyt töitä itseni kanssa, että sitä itsehillintää on tullut. En ilkeile muille enää, vaikka voin huonosti. Satunnaisia pieniä kohtaamisia on ihmisten kanssa ja olen oppinut olemaan ystävällinen ja lempeä muille. Ymmärrän, että jokaisella on omat murheensa ja omien kokemusten kautta olen saanut siihen perspektiiviä.

Rakkaus lapseeni on ehdoton, aina muistan kertoa, että rakastan ja panostan hänen seurassaan siihen, että meillä on hyviä hetkiä ja tsemppaan. Tehdään kaikkea kivaa, mihin hän vielä pystyy. Valmistaudun siihen aina etukäteen ja mietin ja toteutan hänen niitä toiveita, mihin on mahdollisuus. Tapaamisemme on vaan lyhentyneet oman kuntoni vuoksi ja hänen haasteidensa. Vielä pari vuotta sitten olimme koko viikonlopun yhdessä, lähes joka viikko. Nyt on pakko ollut vähentää, ettei kaikki menee pieleen.

Itseltäni vaadin kuitenkin paljon, enkä osaa oikein olla armollinen itselleni. Jälkikäteen olen miettinyt, miten olisin voinut toimia paremmin, ettei asiat olisi päätynyt tähän pisteeseen. Jälkeenpäin vasta olen oivaltanut joitain asioita. Ja oppinut ja saanut tietoa. Nyt ehkä osaisin toimia paremmin, mutta tuntuu että se on myöhäistä.

Kannan syyllisyyttä ja kuitenkin ajattelen että en vaan ole osannut enkä ole voinut ymmärtää asioita riittävästi. Olisi jo pitänyt silloin kun oli pieni, aiemmin havahtua että kaikki ei ole ok hänellä. En oikein kyennyt näkemään hänessä vikaa, vaikka olihan hän tosi erilainen kuin muut. Vähän alle koiluikäisenä vasta sai diagnoosit ja sitten pystyin ottamaan asioista selvää. Tänä päivänä osaisin toimia monissa asioissa paremmin.

Ja hänen disgnoosinsa oli epätyypillinen autismi ja adhd siihen lisäksi. Ettei ollut sellainen klassinen tapaus, mitä autistit monesti on. Kova menijä ja uskomattoman lahjakas ja nopeaälyinen niissä asioissa, jotka kiinnosti. Enkä tosiaan halunnut nähdä rakkaassa lapsessani vikaa, vaan näin hänet omana ihanana persoonana. Torjunta kaikkeen epänormaaliin oli kova. Ja useimmat asiantuntijatkaan eivät ymmärtäneet häntä. Hyvin erikoinen tapaus. Iloinen ja vauhdikas ja vaarantaju puuttui lapsena. Paljon tilanteita missä oli varmasti varjelus mukana. Yllättäin saattoi karata jonnekin liikenneruuhkaan aivan yllättäen kovaa juosten.

Yleensä näitä tilanteita tapahtui silloin, kun kokeiltiin ADHD- lääkkeitä, mitkä ei sitten sopineet. Koulu vaati niitä lääkkeitä. Koitin selittää että kokeilut aiheuttaa vaaratilanteita. Silti haukuttiin että vastuuntuntoinen vanhempi kokeilee useimmin lääkkeitä ja uhkailtiin lasulla. Ja niitä sitten tehtailtiinkin. Pidin häntä vuosia hengissä ja nopea reagoimaan piti olla.

Ja koska useiden aistiherkkyyksien kanssa koulunkäynti oli melko mahdotonta ja kuormittui siinä ympäristössä, niin vikahan oli äidissä. Kotona kuulema eri säännöt, mitä koulussa.

Johdattelivat vielä lasta kysymällä että saatko tehdä kotona mitä vaan ja hän vastasi kyllä saan tehdä mitä vaan. Kertoi siitä kotona naureskellen minulle. Toisin päin ei taas toiminut, kun kerroin mitä koulussa oli hänelle puhuttu ja tehty. Silloin vastattiin, ettei lasten juttuja kannata uskoa.

Erityisluokkaa kävi, jossa muut olivat kehitysvammaisia. Kysyin sitten erityisopettajilta että onko heidän opetussuunnitelmaan kuulunut autismikoulutusta. Vastaus järkytti. Yhtään kurssia eivät olleet paikkakunnan opettajat käyneet ja tekivät hänen kanssaan kaikki klassiset virheet, mitkä saa autistin sekoamaan. Sairaalakouluun yritin häntä saada, taistelin siitä vuoden verran ja psykologi eväsi sen. Olin kauhuissani, kun luulin että teemme asian eteen yhteistyötä. Totesi vaan, ettei ole hänen paikkansa.

Sama helvetti siis jatkui. Kolmannella luokalla oli hyvä opettaja ja se vuosi sujui melko hyvin. Valitettavasti tuo opettaja vaihtoi seuraavana syksynä tavalliseen luokkaan, vaikka oli erityisopettaja. Ja ensimmäisellä luokalla oli varmaan viisi opettajaa ja joka vuosi sen jälkeen ala-asteella joka vuosi vaihtui opettaja toiseen.

Lisäksi tuli aina loppusyksystä notkahdus kun väsyi ja koulupäivä piti lyhentää. Ehdotin sitten kun se tapahtui joka syksy, että voisiko sitä vähän ennalta lyhentää. Ei käynyt sanottiin, sitten vasta kun romahtaa, niin lyhennetään. Yritin käydä myös koulutoimen johtajaa tapaamassa kaupungintalolla, niin ei ottanut vastaan.

Tällaisessa yhteiskunnassa eletään sitten ja koitetaan jaksaa ja yrittää keksiä ratkaisua, että voisi elämä olla parempaa. Haluaisin valmentaa häntä itsenäiseksi, mutta hänellä ei ole haluja eikä toimintakykyä osallistua juurikaan arkiaskareisiin. Laitoksessa on tehty kaikki hänen puolestaan.

Näen hänen tulevaisuutensa tässä yhteiskunnassa mahdottomana. Ja kun minä en ole ikuinen, niin silloin hänellä ei ole enää ketään.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Olen tehnyt töitä itseni kanssa, että sitä itsehillintää on tullut. En ilkeile muille enää, vaikka voin huonosti. Satunnaisia pieniä kohtaamisia on ihmisten kanssa ja olen oppinut olemaan ystävällinen ja lempeä muille. Ymmärrän, että jokaisella on omat murheensa ja omien kokemusten kautta olen saanut siihen perspektiiviä.

Rakkaus lapseeni on ehdoton, aina muistan kertoa, että rakastan ja panostan hänen seurassaan siihen, että meillä on hyviä hetkiä ja tsemppaan. Tehdään kaikkea kivaa, mihin hän vielä pystyy. Valmistaudun siihen aina etukäteen ja mietin ja toteutan hänen niitä toiveita, mihin on mahdollisuus. Tapaamisemme on vaan lyhentyneet oman kuntoni vuoksi ja hänen haasteidensa. Vielä pari vuotta sitten olimme koko viikonlopun yhdessä, lähes joka viikko. Nyt on pakko ollut vähentää, ettei kaikki menee pieleen.

Itseltäni vaadin kuitenkin paljon, enkä osaa oikein olla armollinen itselleni. Jälkikäteen olen miettinyt, miten olisin voinut toimia paremmin, ettei asiat olisi päätynyt tähän pisteeseen. Jälkeenpäin vasta olen oivaltanut joitain asioita. Ja oppinut ja saanut tietoa. Nyt ehkä osaisin toimia paremmin, mutta tuntuu että se on myöhäistä.

Kannan syyllisyyttä ja kuitenkin ajattelen että en vaan ole osannut enkä ole voinut ymmärtää asioita riittävästi. Olisi jo pitänyt silloin kun oli pieni, aiemmin havahtua että kaikki ei ole ok hänellä. En oikein kyennyt näkemään hänessä vikaa, vaikka olihan hän tosi erilainen kuin muut. Vähän alle koiluikäisenä vasta sai diagnoosit ja sitten pystyin ottamaan asioista selvää. Tänä päivänä osaisin toimia monissa asioissa paremmin.

Ja hänen disgnoosinsa oli epätyypillinen autismi ja adhd siihen lisäksi. Ettei ollut sellainen klassinen tapaus, mitä autistit monesti on. Kova menijä ja uskomattoman lahjakas ja nopeaälyinen niissä asioissa, jotka kiinnosti. Enkä tosiaan halunnut nähdä rakkaassa lapsessani vikaa, vaan näin hänet omana ihanana persoonana. Torjunta kaikkeen epänormaaliin oli kova. Ja useimmat asiantuntijatkaan eivät ymmärtäneet häntä. Hyvin erikoinen tapaus. Iloinen ja vauhdikas ja vaarantaju puuttui lapsena. Paljon tilanteita missä oli varmasti varjelus mukana. Yllättäin saattoi karata jonnekin liikenneruuhkaan aivan yllättäen kovaa juosten.

Yleensä näitä tilanteita tapahtui silloin, kun kokeiltiin ADHD- lääkkeitä, mitkä ei sitten sopineet. Koulu vaati niitä lääkkeitä. Koitin selittää että kokeilut aiheuttaa vaaratilanteita. Silti haukuttiin että vastuuntuntoinen vanhempi kokeilee useimmin lääkkeitä ja uhkailtiin lasulla. Ja niitä sitten tehtailtiinkin. Pidin häntä vuosia hengissä ja nopea reagoimaan piti olla.

Ja koska useiden aistiherkkyyksien kanssa koulunkäynti oli melko mahdotonta ja kuormittui siinä ympäristössä, niin vikahan oli äidissä. Kotona kuulema eri säännöt, mitä koulussa.

Johdattelivat vielä lasta kysymällä että saatko tehdä kotona mitä vaan ja hän vastasi kyllä saan tehdä mitä vaan. Kertoi siitä kotona naureskellen minulle. Toisin päin ei taas toiminut, kun kerroin mitä koulussa oli hänelle puhuttu ja tehty. Silloin vastattiin, ettei lasten juttuja kannata uskoa.

Erityisluokkaa kävi, jossa muut olivat kehitysvammaisia. Kysyin sitten erityisopettajilta että onko heidän opetussuunnitelmaan kuulunut autismikoulutusta. Vastaus järkytti. Yhtään kurssia eivät olleet paikkakunnan opettajat käyneet ja tekivät hänen kanssaan kaikki klassiset virheet, mitkä saa autistin sekoamaan. Sairaalakouluun yritin häntä saada, taistelin siitä vuoden verran ja psykologi eväsi sen. Olin kauhuissani, kun luulin että teemme asian eteen yhteistyötä. Totesi vaan, ettei ole hänen paikkansa.

Sama helvetti siis jatkui. Kolmannella luokalla oli hyvä opettaja ja se vuosi sujui melko hyvin. Valitettavasti tuo opettaja vaihtoi seuraavana syksynä tavalliseen luokkaan, vaikka oli erityisopettaja. Ja ensimmäisellä luokalla oli varmaan viisi opettajaa ja joka vuosi sen jälkeen ala-asteella joka vuosi vaihtui opettaja toiseen.

Lisäksi tuli aina loppusyksystä notkahdus kun väsyi ja koulupäivä piti lyhentää. Ehdotin sitten kun se tapahtui joka syksy, että voisiko sitä vähän ennalta lyhentää. Ei käynyt sanottiin, sitten vasta kun romahtaa, niin lyhennetään. Yritin käydä myös koulutoimen johtajaa tapaamassa kaupungintalolla, niin ei ottanut vastaan.

Tällaisessa yhteiskunnassa eletään sitten ja koitetaan jaksaa ja yrittää keksiä ratkaisua, että voisi elämä olla parempaa. Haluaisin valmentaa häntä itsenäiseksi, mutta hänellä ei ole haluja eikä toimintakykyä osallistua juurikaan arkiaskareisiin. Laitoksessa on tehty kaikki hänen puolestaan.

Näen hänen tulevaisuutensa tässä yhteiskunnassa mahdottomana. Ja kun minä en ole ikuinen, niin silloin hänellä ei ole enää ketään.

Ja kiitos sinulle, joka jaksoit lukea vuodatukseni ja vielä tsempatakin 🫶

Anonyymi00026 kirjoitti:

Lisään vielä, että lapseni on maailman kiltein ja viattomin ihminen. Hänessä ei ole ilkeyttä, sairaudentilassa vain sekoillut.

Ja niitä kuvitteellisia mukeloita oli palstaäijä kuinka monta tänään tarkemmin? Kerrohan näille jälkeenjääneille

Anonyymi00020 kirjoitti:

Miten päädyit tuohon tilanteeseen? Oletko ihan varma ettei sua kukaan voi auttaa siis oikeasti auttaa?

Aika kämäinen harrastus sinulla leikkiä jotain valkoritaria trollaavalle setämiehelle. Narsistinen tendenssi tuo on, piste