Tervehdys!
Kuka osaisi kertoa minulle hieman psykiatrisen poliklinikan toiminnasta? Mieheni hakeutui sellaiselle tänään, ja olen aivan pihalla. Itselläni ei ole mitään käsitystä, miten "mielisairaalassa" (onko tuo edes sallittu termi?) toimitaan. Kuinka pitkiä hoitojaksot ovat, mitä siellä tapahtuu?
Huomenna olisi ensimmäinen perheterapia-aika, ja hiukan kammottaa mennä. Olisin mennyt jo tänään, mutta mies ei halunnut ja minut käännytettiin ovelta pois. Tuli jotenkin väärinkohdeltu olo.
Onko kellään kokemusta siitä, että puoliso olisi ollut hoidossa ja kuinka elämä on jatkunut sen jälkeen? Pelottaa...
Kuka osaisi kertoa minulle hieman psykiatrisen poliklinikan toiminnasta? Mieheni hakeutui sellaiselle tänään, ja olen aivan pihalla. Itselläni ei ole mitään käsitystä, miten "mielisairaalassa" (onko tuo edes sallittu termi?) toimitaan. Kuinka pitkiä hoitojaksot ovat, mitä siellä tapahtuu?
Huomenna olisi ensimmäinen perheterapia-aika, ja hiukan kammottaa mennä. Olisin mennyt jo tänään, mutta mies ei halunnut ja minut käännytettiin ovelta pois. Tuli jotenkin väärinkohdeltu olo.
Onko kellään kokemusta siitä, että puoliso olisi ollut hoidossa ja kuinka elämä on jatkunut sen jälkeen? Pelottaa...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos haluat jotenkin vaikuttaa asioiden kulkuun, niin mene nyt ihmeessä kertomaan mielipiteesi. Totta on, että psykiatrisen hoidon menetelmät nyky-Suomessakin ovat hieman vanhahtavat. Ainoa tapa vaikuttaa, on kertoa mielipiteensä.
Suomen mielenterveyshuolto on korkealla tasolla. nykyaikaista ja asiakasta ymmärtävää. Ei mitään pelkoa. Ihminen saa hyvää ja asiantuntevaa apua.
hänen miehensä on aikuinen ja mikäli hän ei vielä ole perhetapaamíseen valmis, ei sinne ole "asiaa". Eli hänen miehensä ehdoilla mennään eteenpäin ainakin näin aluksi. Ketään ei voi pakottaa puhumaan tai toimimaan. Voimia Katrillille!! Kunhan miehesi mieli tasoittuu, pääset varmasti mukaan tukemaan häntä.
masennuksen vuoksi. Ja tuo poiskäännytys on potilaan oikeus, siitä ei kannata loukkaantua. Silloin, kun on aivan puhki poikki loppu henkisesti, juuri ne lähimmät ovat rankimpia sietää. Eli se on sellainen time out- paikka, missä voi kerätä voimia elämistä varten. Mene ihmeessä sinne perheterapiaan. Se on vain juttelua ja kyselyä. Asiat aukeavat pikkuhiljaa. Hyvä, että miehesi on tajunnut tarvitsevansa apua. Jaksamista teille kummallekin!
Ps. Mieheni ja vanhin lapseni olivat mukana näissä yhteisissä terapia jutuissa ja kyllä se avasi omiakin silmiä, kun kuuli minkälaista muilla oli ollut.
muuta kuin määrää lääkkeitä, kirjoita lausuntoja, syöttävät lääkkeitä ja katsovat että ne varmasti menee kurkusta alas.
"Sairaalan" olemassaolo on hyvä esimerkki ihmismielen sairaanloisesta temppuilusta. Sairaalassahan ei tehdä muuta kuin nukutaan, syödään ja tapetaan aikaa. Sairaalassa ei ole omaa kaapelitelevisiota, dvd-soitinta taikka laajakaista nettiyhteyttä. Käytännössä "potilaan" pitäisi jakaa yksi tv kymmenien muiden potilaiden kanssa ja on todella rasittavaa kuunella huonetovereiden piereskelyä ja runkkaamista yöt läpensä. Pitäisin siis sairaalaa itsessään hyvinkin omituisena paikkana. Joku mainitsi vanhollisen ajatusmaailman ja tämähän voi olla yksi selitys sairaalan olemassaololle. Eihän esim. minun ikäluokan ihminen ole koskaan elämässään joutunut näkemään nälkää taikka elämään epähygieenisissä olosuhteissa. Toisaalta vanhollisuus voisi osaltaa selittää oman ikäluokkani ihmisten hakeutumista mielenterveyden hoitoon ja heidän vinksahtaneita taipumuksia, koska he ovat mitä varmemmin eläneet samanmoisesti laadukasta elämää kuin minäkin koko ikänsä.
Perhetaapaamisissa halutaan varmastikkin sovitella kotielämän asioita mielekkääseen muotoon kumpaisellekkin. Itse ihmettelin tapaamisia siksi, että asun yksin ja lanttumaakarit olisivat haluneet sovitella vanhempieni silloisia mielihaluja ja perverssioita itsenäiseen elämääni. Tähän vanhemmillani ei ole oikeutta. Nykymaailmassa ei olla juurikaan enää riippuvaisia "perheistä" siinä jossa aijemmin. Avioeroja, avioliittoja ja suhteita tulee ja menee. Se, että jokin on jonkun mielestä pielessä ei kerro siis muuta kuin sen, ettei ihmiset tule toimeen ja että toisenlainen suhde olisi parahiksi kumpaisellekkin. Normaalistihan toimeentuleva parisukunta ottaa toisen ja tämän tarpeet huomioon
ilman eri huomautusta ja maailman-näkemys on muutoinkin yhteneväinen. Jotkut pitävät psykiatriaa hienostuneena ja sitähän se varmasti 1980-luvun amerikkalaisissa elokuvissa on ollut, mutta käytännössähän mielenterveyden hoito sumalaisittain on vain mielivallan käyttöä, ihmisten manipulointia, leimaamista ja vanhemmille ihmisille salattujen elämmien realistinen veriso ihmis-suhde saippuasta.
lanttumaakareista vielä sen vertaa, etät he pitävät jollakin tavalla itsestään selvänä, että heistä taikka heidän menettelytavoista pidetään ja useimiten tinkaavat jatkokäyntejä ja puuttuvat pikimiten myös sinun yksityisyyteesi vaikkakaan et olisi elehtinyt siten, että hyväksyisit heidät. Diplomaattisesti on ehkä turhauttavaa pyrkiä eroon heistä. Ärsyttävintä heidän asenteissan todella on, että jos pitkän jankutuksen jälkeen suoistut tapaamaan heidät, niin tämäkin tulkitaan siten, että hyväksyisit heidät.
Todellisuudessa vähääkään hyvinointinen ihminen menettää terveytensä joutuessaan vajaaälyisten silmätikuksi.
Sairaita ovat perkeleet.
että hyväksyisit heidät? Minkäslainen kuolaava idiootti olet sairaala-aikoinasi ollut kun et ole puhumaan pystynyt? heh. Joka kerta kun kirjoittelet noita sekavia juttujasi tänne, vahvistat kuvaasi perinteisestä hullusta.
"DIPLOMAATTISESTI ON EHKÄ TURHAUTTAVAA PYRKIÄ EROON HEISTÄ."???
Sanajärjestys, sanajärjestys...väärät lääkkeet?
...sairaalaan mennään viihtymään? Sairaalaan mennään tervehtymään ja päiväohjelmaa kyllä riittää, kuntouttavassa mielessä. Televisio ja DVD:kö sinusta paras kuntoutuskeino?
Perheet tärkeä osa kuntoutumista, myös vanhemmat. Ei varmaankaan ole kenenkään muun vika, jos välinne sellaiset, että vanhemmista ei sinulle ole hyötyä. Joka tapauksessa pakkohan sitä on kuitenkin suositella perheen tuen vastaanottamista!!!
Taidat kyllä elää ihan omassa maailmassasi, jossa ei ole sairauksia ja, jossa toisten apu on aina väärin. Mistä ihmeestä tulee ajatus siitä, että apu on aina kontrollointia ja vallanhimoa? Niin olen siis lukenut tarinasi jo useaan otteeseen, en tarkoita sitä, vaan sitä, että pitäisikö miettiä todella mikä mättää?
Aivan tyypillinen asenne mielenterveyden hoidossa. Aiheutetaan riita "perheeseen", mutta toivotaan laihaa sopua jatkolle. Asennetta kuvastaa myös epäsopua hakeva menettely " väärät lääkkeet? kuolaava idiootti".
Sairaalaolosuhteissa potilaalta ei ehkä edes kysytä, että saako toteuttaa jonkilaisen perhetapaamisen. Mikäli sairaalaan tulee vieraita, niin mielenarvausihmiset löytäytyvät kolmanneksi pyöräksi tapaamiseen. Samalla ensikertalaisen potilaan käsitys mielenterveyden hoidosta ja hoitokeinoista voi olla kuin alkup. kirjoittajalla. Ei siis aikaisempaa kontaktia saati käsitystä asiasta joka ei ole koskaan koskettanut. Normaalisti mitään erityisiä tapaamisia ei suoriteta ja jos suoritetaan esim. kokouksen muodossa, niin yksilö saa kyllä etukäteis tiedon taikka käsityksen siitä, että kuka on paikalla. Mielenterveysihmiset näiltä osin ehkä kuvittelevat oikeudekseen puuttua ihmisten yksityisyyteen ja tulla "kärpäseksi kattoon" muiden asioihin.
Avohoidossahan pitää jotakin kysellä, koska vietetty aika mielenarvaustoimistossakin on jopa päiväkohtaisesti lyhyt. Potilas voi kyllä pyytää johdatellusti tapaamisia myös sairaalassa, mutta tuolloin psykiatreilla taikka potilaalla voi olla ja varmasti onkin jokin tarkoitus muuttaa jotakin olemassaolevaa menettelytapaa. Käytännössä siis pelkässä perhetapaaminen voi kääntyä vierailijaa vastaan.
Sairaalassa kellään ei ole velvollisuuta osallistua päiväohjelmaan. Haluaisin tietooni edes yhden esimerkki tapauksen siitä, että miten ihminen ollaan katsottu terveyhtyneen sairaalassa? Käytännössä kyse on ainoastaan ja vain psykolooginen. Yksilö siis uskoo tervehtyneen jostakin vaikka mitään muutosta ei ole tapahtunut ennen ja jälkeen sairaalahoiudon. Hoito voi siis vaikuttaa jopa psykoloogisesti hoitoa vaativiin.
Sairaalassa ei todellakaan tehdä muta kuin tuijotetaan televisiota jos ja kun ei ole mielihalua osalistua ohjelmiin. Toisaalta sairaala myös estää yksilöä harrastamasta samaisesti jota vapaa-aikanaan kotiolosuhteissa.
Minulla on ollut erittäin hyvät välit vanhempiini ennen hoitoa siitä huolimatta, että ulkopuolisten toimesta välejä on pyritty horjuuttamaan. Minun tapauksessa vanhempani kävi psykiatrilla ennen kuin minulla on ollut vähäsitäkään käsitystä lanttumaakareiden toimintatavoista. Vasta ulkopuolisen psykiatrin juonitteliun jälkeen toteutui vapaudenriisto "hoito mielessä" ja olkoon vaikka hoito ja tapaamisten kyseenalaistaminen syynä nykyisiin kyseenalaisiin väleihin. Minä en ole velvollinen olemaan väleissä minua kritisoivien tahojen kanssa ja mikäli joku huluaa pelata omat korttinsa niin huonosti, että tuhoaa enemälti perhesuhteensa vaatiessaan toisilleen hoitoa, niin se olkoon jokaisen oma asia.
Minä haluisin sinulta selväkielisen kannanoton siitä, että miten sinä kuvittelet "hoitojen" auttavan ja ennen kaikkea ketä?
Et ole saanut apua sairaalasta? Saattaisiko johtua siitä, että et halua saada apua? Miksi et halua osallistua ohjelmaan, jota sinulle järjestetään? Miksi et halua luovuttaa paikkaasi jollekin motivoituneelle ja sitä tarvitsevalle?
Suurin osa, joka motivoituu ja ohjelmaan, kuntoutukseen osallistuu, eikä vain jää surkuttelemaan kohtaloaan ainakin meillä kuntoutuu ja paikka vapautuu seuraavalle. Ketään ei oikeasti voi auttaa, jos apua ei halua. Millä minä sen sitä paremmin selittäisin, kuin sillä, että potilaat meillä kuntoutuvat ja aktivoituvat, jolloin heidän elämänlaatunsa paranee ja sosiaaliset suhteet rakentuvat, turvaverkko siinä samassa. Mutta ethän sinä tätä usko, sinä kun vaan katsot televisiota.
Ihminen katsotaan tervehtyneeksi silloin, kun hän pystyy itse ottamaan itsestään vastuuta ja se minkä vuoksi hän sairaalassa on on saatu järjestymään. Eikö tää nyt ole aika selvää?
Ketään ei todella voi pakottaa ohjelmaan mukaan, mutta miksi valittaa tekemisenpuutetta, jos ei itse edes järjestettyyn ohjelmaan halua mukaan?
Aluksi minun pitää tietenkin todeta, etten ole missään tekemisissä mielenterveyden hoidon kanssa ja joskus pitkän aikaa sitten kun olin, niin mitään perusteita sairaalahoidolle ei ollut. Siitä vain valikoimaan kenet tahansa tilalleni.
Puhut kuntoutumisesta ja aktivoitumisesta, mutta toisaalta ennen moisia väittäitä tulisi toki osoittaa vajaakuntoisuus ja tämän jälkeen kyetä priorisoimaan "palveluita" niille jotka hoitoa eniten tarvitsee. Oletat toki, että tuijotan tv:tä yötä päivää, mutta toisaalta et pysty osoittamaan väitteitäsi oikeiksi ja olemassaoleviksi. Näillä samaisilla ajatuksilla varmastikkin toteutuu moni turhista pakkohoidoista, mutta toisaalta hoidon peruste on mielisairaus. Et ole edelleenkään kyennyt selvittämään sitä, että millä keinoin todellisuudentraju palautuu sairaala "hoidossa"?
Eihän sitä pysty näin keskustelupalstalla todistamaan. On ihan turha edes pyytää, ei se ole mahdollista. Jos se on sinun ainoa perustelusi omaan kirjoitteluun, ei sillä ole pohjaa sitäkään vertaa. JA mistähän tuon tv:n katselun keksin? Olisiko ollut edellisistä kirjoituksistasi?
Ainut millä voi todistaa, kuten jo edellä sanoin, on se, että ihmisten elämänlaatu paranee. Sinun ei ilmeisesti ole parantunut, mutta olet poikkeus. Minun perusteluni eivät riitä, sinä et pääse lääkärin tietokantoihin katsomaan tilastoja, mitäs tehdään? Voitas vaikka todeta, että sinulla on oma kokemuksesi, älä yleistä. Minulla on omani, erilainen kokemus kun sinulla, minä autan ihmisiä sen mukaan. Auta sinä itseäsi, älä yritäkään auttaa samalla tavoin muita, jos et sitten ole sellaisessa asemassa, että sen voit tehdä. Puheillasi siitä, että sairaalaan suljetaan vaan huvinvuoksi ja sinne mennään vaan katsomaan televisiota, mitään kun ei osata tehdä tai edes oikein tulkita ihmisen tilannetta, saat ihmiset hämilleen. Onko se nyt sitten kaikkien etua ajavaa?
Omasta mielestäsi sinun hoidollesi ei ollut perusteita, selvä, minusta kyllä kuulostaa ihan muulta. Näin myös ilmeisesti hoitohenkilökuntasi mielestä, ja tiedoksi vain, kyllä testit on tehty, oletko edes ollut tietoinen asiasta, vai pätkiikö muisti?
Ensinnäkin lääkärien tilastot ovat luotettavia kuin hoitotarpeen arviointi näppituntumalla. Käytännössähän sairaalassa ei ole olemassa konkreettista paperitestiä (mustaa valkoisella) siten kuin esim. armeijassa "p-testin" muodossa, jolla kyetään selvittämään mm. älykkyyttä ja todellisuudentajua. Arvioinnit siis perustuvatkin näppituntumaan, eikä olisi varmasti yhtään liioteltua olettaa, että lanttumaakarit kohentaisivat vain itsetuntoaan mulkatuilla tilastoillaan. Toisaalta on aivan ymmärettävää, ettei esim. nainen osaa arvostaa armejan testejä, koska harvakseltaan ovat edes tietoisia testien olemassaolosta
Elämän laatu paranee? Sairaalassa ei ole kuin yksi kaksi hassua joilla elämänlaatu on huonompaa kotiolosuhteissa kuin sairaalassa.
Minä en ole myöskään täällä auttamassa ketään vaan keskustelemassa mielenterveyteen liittyvistä asioista. Miksi en saisi yrittää auttaa? Onhan tietenkin pelko olemassa, että joku saa haluamansa tiedon mielenterveydenhoidon leväperäisyydestä ja oppii terveellä järjellä kyseenalaistamaan läskiperseiden mussutukset.
Perhetapaamisemme oli ja meni, ja olen tyytyväinen että menin. Jälleen kerran tuli huomattua, että oma asenne vaikuttaa aika pitkälti siihen, miten kokee asiat. Itselleni ei jäänyt pahaa makua, päinvastoin.
Ja nyt täytyy olla hiukan eri mieltä kuin osa vastaajista. Tai ainakin minulla on erilaiset kokemukset mitä osalla. Siis: on hyvin paljon potilaasta itsestään kiinni mitä hoidossa ollessaan haluaa tehdä. On mahdollisuus käydä esim. kirjastossa, käyttää nettiä, lueskella omassa huoneessa tai sitten katsella tv.tä muiden kanssa. Mieheni osalta pyrkimys ja hänen oma halunsa on se, että hän saa rauhassa selkiyttää omia ajatuksiaan. Tässä auttavat keskustelut hoitohenkilökunnan kanssa, ja näihin keskusteluihin hoito pitkälti perustuu.
Kysymys ei ole siitä, että mieheni erityisesti viihtyisi sairaalassa, mutta siellä olo on hänen oma valintansa ja hän kokee sen parhaaksi ja turvallisimmaksi paikaksi tällä hetkellä. Meille on sovittuna perhetapaamisia, joissa on kaksi ulkopuolista auttamassa meitä keskustelemaan niistä asioista, joista kahdestaan emme pysty riitelemättä puhumaan. Näiden tapaamisten lisäksi minulla on täysi vapaus käydä miestäni katsomassa päivittäin, ja silloin saamme olla kahdestaan. Toki heikosti on tiloja sairaalassa kahdenkeskisille tapaamisille, mutta mikä estää istumasta ulkona tai vaikkapa autossa! Lisäksi keskusteluhuone on käytössämme silloin, kun siellä ei ole muita tapaamisia.
En siis koe sairaalaa paikkana niin ahdistavaksi kuin esim. edellinen kirjoittaja. Kokemukset ovat yksilöllisiä eikä niitä voida vääriksi tuomita, varmasti joillekin sairaalaympäristö ja hoitomenetelmät eivät ole esittäytyneet yhtä positiivisina kuin miehelleni ja minulle. Paljonhan asiat riippuvat myös henkilökemioista, jos vastaan sattuu tiukka tantta, jonka käytöksestä saa käsityksen, että itsellä ei ole sananvaltaa, niin kyllä kokemukset muuttuvat hyvin äkkiä kielteisiksi. Itse kuitenkin pyrin estämään tätä sillä, että kerroin henkilökunnalle ensimmäisen "käännyttämisen" jättämästä kielteisestä kokemuksesta. Itseäni auttoi paljon, että sain pahan oloni ulos, ja nyt on helpompi ymmärtää miksi niin tapahtui.
Asiat eivät aina mene niin kuin itse toivoisi. Inhottavaahan tämä on, että mieheni ei ole kotona, mutta parasta tämä meille on. Kahdestaan ollessamme riitamme kärjistyisivät emmekä pysty hallitsemaan niitä, mutta haluaisimme kuitenkin selvittää tilanteemme ja jatkaa yhdessä eteenpäin. Tämä ei ole lopullista! :)