Voi vitsi, en tienytkään että joku muukin kärsii tästä samasta kuin minä, ennen kuin löysin tämän palstan. =) positiivista, joskin negatiivista.
Enpä ole aikoihin rohjennut liikkua missään muualla kuin töissä ja lopunaikaa kyyhötän täällä yksiössä :(
Pelkään vain liikkua julkisilla paikoilla ja luulen että minua vainotaan ja tuijotetaan ja nauretaan päin naamaa. Sen jälkeen en tiedä miten olisin. Pitääkkö kädet taskuissa, mihin katsoa, miten kävellä yms. Yleensä kauppareissut ovat hirveimpiä kokemuksia. Yleensä juoksen siellä kaupassa kuin pikamaratoonari, enkä voi pysähtyä tutkiskelemaan tuotteita vaikka haluaisin. Pelkään että joku vartia hakee minut huoviinsa ja syyttää minua taskuvarkaudesta -se olisikin hyvä piikki itsetunnello jo muutenkin vaikeassa tilanteessa (en ihmettele käytökseni pohjalta vaikka niin kävisikin) Isoissa kaupoissa en käy ollenkaan vaikka haluaisinkin. Menen yleensä pieneen kauppaan jonka ovensuuhun pääsee suoraan autolla mahdollisimman lähelle.
Hymyilevät ihmiset ovat hirveimpiä tai ne jotka katsovat suoraan silmiin. Luulen aina että ne nauravat esimerkiksi minun pukeutumiselleni tai ulkomuodoilleni yms. tämmöistä. Silloin alkaa hiki valua ja syke nousta. Joskus rohkaisen mieleni ja menen isoon kauppaan tai julkiselle paikalle vaikka väkisin siinä toivossa että ongelma olisi kadonnut, mutta aina tulen ulos samoissa ankeissa fiiliksissä. Nolottaa ja hävettää kun en voi käyttäytyä mielestäni normaalisti.
Olen täydellisesti eristäytynyt omiin oloihini pelosta kipeänä. Minkäänlaista parisuhdetta en pysty ikinä solmimaan ja sosiaalisten suhteiden muodostaminen on lähes mahdotonta, kun alan änkyttämään puhuteltaessa tai en keksi mitään mitä sanoa. Yksikseni olen sitäkin sosiaalisempi ja puhun itsekseni ja naureskelen itselleni. Olen muodostanut ympärilleni läjäpäin erilaisia rooleja ja tapoja olla. Fyysinen kuntoni on rapistunut, lähes onneton, kun en uskalla liikkua oikeastaan missään. Jotta uskaltaudun lähteä liikkeelle, minun on ajettava kauaksi asutuskeskusten ulkopuolelle, metsään. Normaali kaupunkiympäristössä kuvittelen että minua seurataan tai minulle nauretaan. Pelkään myös vastaantulevia, jotka saattavat mielestäni kantaa mukanaan vaikka puukkoa tai että he hakkaavat minut. Toisinsanoen ainut linkki ulkomaailmaan on tämä tietokone, jonka ääressä vietän lähestulkoon koko vapaalla/hereilläoloajan.
Töissä minä olen pärjännyt joten kuten joskaan en sielläkään mitenkään hyvin. Olen oppisopimuksella putkimies, joten onneksi minulta ei vaadita vielä kovin paljoakaan.
En vain kehtaa mennä hoitoon, kun pelkään että minut leimataan hulluksi ja miltäköhän se kuulostaisi esimerkiksi työnantajasta tai vaikkapa niistä vähistä kavereista joita minulla onneksi on?
Mites teillä muilla panikoitsijoilla, onko ollut mitään ongelmia? Onko haukuttu hulluksi, onko työnantaja katsonut kieroon? Onko lääkkeistä oikeastaan apua (itse olen käyttänyt tähän asti alkoholia lääkkeenä - autttaa vaihtelevalla menestyksellä) Mitä lääkkeistä voi seurata, voiko jäädä koukkuun? Mitä maksaa ja mitkä lääkkeet tehoo ja miten vaikuttaa ja korvaako esimerkiksi kela? Voinko mennä lääkäriin nimettömänä? Tuntuu nimittäin yhtä pahalta tuo lääkäriin meno kuin menisin sukupuolitautitutkimuksiin. En voi tajuta miksi juuri minun täytyy olla tällainen erilainen kuin normaalien? En pysty sitä sisäistään ja musta on tullut surullinen ja masentunut. Mä en vain yksinkertaisesti nauttiin mun elämästäni tällaisena. Pakko päästä hoitoon ja saada jotain lääkettä? Kertokaa vähän kaikkea mitä tiedätte kertoa ja pidätte tärkeänä minulle...elen epätoivoinen :(
Enpä ole aikoihin rohjennut liikkua missään muualla kuin töissä ja lopunaikaa kyyhötän täällä yksiössä :(
Pelkään vain liikkua julkisilla paikoilla ja luulen että minua vainotaan ja tuijotetaan ja nauretaan päin naamaa. Sen jälkeen en tiedä miten olisin. Pitääkkö kädet taskuissa, mihin katsoa, miten kävellä yms. Yleensä kauppareissut ovat hirveimpiä kokemuksia. Yleensä juoksen siellä kaupassa kuin pikamaratoonari, enkä voi pysähtyä tutkiskelemaan tuotteita vaikka haluaisin. Pelkään että joku vartia hakee minut huoviinsa ja syyttää minua taskuvarkaudesta -se olisikin hyvä piikki itsetunnello jo muutenkin vaikeassa tilanteessa (en ihmettele käytökseni pohjalta vaikka niin kävisikin) Isoissa kaupoissa en käy ollenkaan vaikka haluaisinkin. Menen yleensä pieneen kauppaan jonka ovensuuhun pääsee suoraan autolla mahdollisimman lähelle.
Hymyilevät ihmiset ovat hirveimpiä tai ne jotka katsovat suoraan silmiin. Luulen aina että ne nauravat esimerkiksi minun pukeutumiselleni tai ulkomuodoilleni yms. tämmöistä. Silloin alkaa hiki valua ja syke nousta. Joskus rohkaisen mieleni ja menen isoon kauppaan tai julkiselle paikalle vaikka väkisin siinä toivossa että ongelma olisi kadonnut, mutta aina tulen ulos samoissa ankeissa fiiliksissä. Nolottaa ja hävettää kun en voi käyttäytyä mielestäni normaalisti.
Olen täydellisesti eristäytynyt omiin oloihini pelosta kipeänä. Minkäänlaista parisuhdetta en pysty ikinä solmimaan ja sosiaalisten suhteiden muodostaminen on lähes mahdotonta, kun alan änkyttämään puhuteltaessa tai en keksi mitään mitä sanoa. Yksikseni olen sitäkin sosiaalisempi ja puhun itsekseni ja naureskelen itselleni. Olen muodostanut ympärilleni läjäpäin erilaisia rooleja ja tapoja olla. Fyysinen kuntoni on rapistunut, lähes onneton, kun en uskalla liikkua oikeastaan missään. Jotta uskaltaudun lähteä liikkeelle, minun on ajettava kauaksi asutuskeskusten ulkopuolelle, metsään. Normaali kaupunkiympäristössä kuvittelen että minua seurataan tai minulle nauretaan. Pelkään myös vastaantulevia, jotka saattavat mielestäni kantaa mukanaan vaikka puukkoa tai että he hakkaavat minut. Toisinsanoen ainut linkki ulkomaailmaan on tämä tietokone, jonka ääressä vietän lähestulkoon koko vapaalla/hereilläoloajan.
Töissä minä olen pärjännyt joten kuten joskaan en sielläkään mitenkään hyvin. Olen oppisopimuksella putkimies, joten onneksi minulta ei vaadita vielä kovin paljoakaan.
En vain kehtaa mennä hoitoon, kun pelkään että minut leimataan hulluksi ja miltäköhän se kuulostaisi esimerkiksi työnantajasta tai vaikkapa niistä vähistä kavereista joita minulla onneksi on?
Mites teillä muilla panikoitsijoilla, onko ollut mitään ongelmia? Onko haukuttu hulluksi, onko työnantaja katsonut kieroon? Onko lääkkeistä oikeastaan apua (itse olen käyttänyt tähän asti alkoholia lääkkeenä - autttaa vaihtelevalla menestyksellä) Mitä lääkkeistä voi seurata, voiko jäädä koukkuun? Mitä maksaa ja mitkä lääkkeet tehoo ja miten vaikuttaa ja korvaako esimerkiksi kela? Voinko mennä lääkäriin nimettömänä? Tuntuu nimittäin yhtä pahalta tuo lääkäriin meno kuin menisin sukupuolitautitutkimuksiin. En voi tajuta miksi juuri minun täytyy olla tällainen erilainen kuin normaalien? En pysty sitä sisäistään ja musta on tullut surullinen ja masentunut. Mä en vain yksinkertaisesti nauttiin mun elämästäni tällaisena. Pakko päästä hoitoon ja saada jotain lääkettä? Kertokaa vähän kaikkea mitä tiedätte kertoa ja pidätte tärkeänä minulle...elen epätoivoinen :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sepram on yksi hyvä lääke paniikkihäiriöön. Minulla vaikutus alkoi ensimmäsestä päivästä lähtien, mutta kunnon vaikutus paranee viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Sivuvaikutuksia oli pari viikkoa, mutta kun tiesi, että hellittää sitten, en välittänyt niistä, eikä ollut pahoja (silmien valonarkuutta, väsymystä ja alussa tunsin aina, kun lääke rupesi vaikuttamaan ja tuntui hyvältä). Lääkettä on hyvä käyttää ainakin puoli vuotta (yksi tbl aamuisin) tai useampi vuosi.
Soita ajanvaraukseen ja sano, että kyse on paniikkihäiriöstä, niin siinä ei tarvitse enempää selitellä. Lääkärille voit tulostaa tämän kirjoittamasi kokemuksesi elämästäsi, jos pelkäät, että sanat juuttuvat kurkkuun. Moni kirjoittaa asiat lääkärille ja se on hyvä keino, ettei ajanvaraus mene hukkaan paniikin takia.
Cipramil on sama lääke kuin Sepram, mutta monta kertaa kalliimpi. En muista hintoja. Mielenterveystoimiston kautta saisi isompia määriä, jolloin omavastuu tulisi halvemmaksi. Lääkehoito kannattaa ehdottomasti sinun kärsimyksessäsi. Et uskokaan, miten se auttaa rohkeampaan elämään. Tsemppiä!
Kuulostaa tosiaan pahalta tuo sinun ongelmasi ja toivon että pääset siitä ainakin hieman erilleen! Mutta. Ne lääkkeetkään ei yksin tee sinusta toista ihmistä niin että söisit lääkkeitä ja hups, yhtäkkiä menisit ulos ja kaikki on hyvin. Prosessi etenee pikkuhiljaa ja siihen liittyy lääkärissä ja terapiassa käynti, muuten et edes saa reseptiä. Ja niistä lääkäreistä on ihan turha huolehtia, ei ne tosiaankaan ajattele että "voi jeesus mikä friikki!" On niitä ongelmia kuule niilläkin.. Ja mitä kaikkea ne näkevätkin, sinun tapauksesi on kuule ihan rutiinijuttu, kaltaisiasi kun on tuhansia.
Tiedän että tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty mutta sanon silti että kaupassa voit käydä ihan rauhassa, ei ihmiset sinua tuijottele. Tokihan siellä katseet kohtaavat mutta eihän se ole pelkästään negatiivinen juttu :) Minullakin on ollut/on edelleen semmoista että tuntuu niin kuin kaikki tuijottais ja että näytän jotenkin tosi oudolta, mutta siinä vaiheessa vaan päätä hieman pystyyn ja eteenpäin.
Sitten vielä se, että koneen ääressä istuskelu ei kyllä auta asiaa yhtään, kuten varmaan tiedätkin.. pitäisi edes hieman ulkoilla ja tehdä jotain muuta sisällä kuin rassata konetta, eikä ainakaan valvoa ruudun edessä myöhään. Tämä on ongelma minullekin, tuntuu että ei vaan energia riitä mihinkään muuhun, tunnit venyy koneen ääressä. Lääkkeet ja terapia kuitenkin pitemmän päälle auttaa jonkin verran ja energiaa saa lisää.
Nyt siis sinun pitäisi toimia niin että soitat joko suoraan kuntasi mielenterveystoimistoon tms. ja varaat ajan psykologille tai sitten menet ihan vaan päivystykseen ja yleislääkäri laittaa sinulle sitten lähetteen psykologille. Näissä asioissa ei tosiaan ole mitään hävettävää, et ole ainoa joka kärsii mielen ongelmista, meitä on kymmeniätuhansia tässä maassa!!!
Voimia ja tsemppiä, niitä tarvitaan nyt!
tosi tuttua juttua kirjoitit. Kauppareissut ovat kaikkein kamalimpia ja minäkin menen sinne vähän ennen sulkemisaikaa jotta panikki ei kerkiä iskeä ku siellä ei ole paljon porukkaa. Viina ei siihen auta. Mene lääkäriin, sillä lääkkeitäkin tähän tautiin on ja varmaan auttavat tai ainakin helpottavat oloa. Itselläni onneksi pitkiä hyviä jaksoja, mutta välillä taas aika huonoja vaan kyllä tämä tästä. Älä pilaa elämääsi siellä yksiössä vaan lähde toisten joukkoon ja muista kehua itseäsi että pystyitä ja uskalsitpa jne niin seuraavalla kerralla olo ei ole yhtä vaikea.
Mene rohkeesti yksityislääkäriin.Siellä tauti tosiaankin tunnetaan kokemusta on.
Mielestäni tilanteesi ei ees ole paha olen nähny paljon pahempaakin ja kokenut.Sinä selviät ihan varmasti kunhan yrität sinnikkäästi!!!
Meitä paniikkihäiriöisiä tässä maassa on vaikka ja kuinka paljon. Et ole yksin! Ja ne ihmiset siellä kaupassa eivät tuijota sinua. Sinun täytyy oppia luottamaan itseesi. Eikä kukaan pidä sinua hullunu, eivät edes ystäväsi. Sinun on pakko puhua asiasta jollekkin, lääkärit kyllä ymmärtävät. Yksityistä suosittelen, koska terveyskeskus lääkärit eivät ainakaan minun tapauksessani paljoakaan aiheesta tajunneet. Ja tarvitset nyt hyvän ystävän , joka jaksaa kuunnella sinua. Laittaudu kauniiksi ja lähde ulos. Paniikkiasi kukaan ulkopuolinen EI huomaa, jos kävelet selkä suorassa ja hymyilet. Ulko ilma tekee hyvää ja oma ajattelusi. Ajattele niinkuin minä, paranen tästä kyllä, kunhan luotan itseeni.Ja paniikkihäiriöön ei kuole.Vaikka välillä se siltä tuntuukin.Tsemppiä!!!!!!!!!!!!!!!!