ihan vain kiinnostaa et miten kaikki alkoi? miten sulla alkoi bulimia tai ehkä paremminkin syömishäiriö yleisesti sanottuna??
alkoko laihdutuksen jälkeen? kotioloista? huonosta kasvatuksesta? masennuksesta? mistä?
mulla itellä tää helvetti alkoi kun laihdutun (oli oikeesti ylipainoinen) ja aloitin sen ehkä väärällä tavalla, eli syömättömyydellä, sen jälkeen en uskaltanut syödä oikein mitään, pelkäsin että heti lihon takaisin samanlaiseksi porsaaksi..tästä laihduttamisen aloittamisesta on nyt kulunut jo 4 vuotta ja ollaan jo siirrytty bulimiaan ja vielä vaan syömishäiriön parissa... =(
kertokaa, on mielenkiintoista kuulla miten muilla alkoi??
alkoko laihdutuksen jälkeen? kotioloista? huonosta kasvatuksesta? masennuksesta? mistä?
mulla itellä tää helvetti alkoi kun laihdutun (oli oikeesti ylipainoinen) ja aloitin sen ehkä väärällä tavalla, eli syömättömyydellä, sen jälkeen en uskaltanut syödä oikein mitään, pelkäsin että heti lihon takaisin samanlaiseksi porsaaksi..tästä laihduttamisen aloittamisesta on nyt kulunut jo 4 vuotta ja ollaan jo siirrytty bulimiaan ja vielä vaan syömishäiriön parissa... =(
kertokaa, on mielenkiintoista kuulla miten muilla alkoi??
Vastaukset 8
Vanhimmat
Laihdutuksen myötä ortoreksian kautta bulimiaan... Ja taustalla kummittelee masennusta. Olen myöskin aikoinaan käyttänyt reippaasti ailkoholia ja pilveä, mutta nyt olen muutamia vuosia ollut täysin raittiina. En osaa kohtuudella ottaa. Niinkuin en pysty kohtuudella syömäänkään. Joko tai.
mulla ehkäpä silleen, että aina olen syönyt jotenkin terveellisesti mutta yksi talvi se vain "unohtui",söin joka päivä karkkia,ja kun kävin yksi päivä vaa'alla,niin hups,näytti paljon (en ole ylipainoinen). sitten alkoi laihdutus jonka kautta oksentelu, ja sitä vain jatkuu,kunhan paino tippuu.. ://
eli minua on kiusattu aina kolmannelta luokalta lähtien, syrjitty, haukuttu ja tehty kaikkea ilkeää, esim.tavaroitani on levitelty koulussa välituntien aikana pitkin käytäviä. Lisäksi minusta on levitelty todella ilkeitä juoruja jotka ovat oikeasti täyttä paskaa. Haukkumisesta vielä: kolmannella luokalla koulukaverit haukkuivat minua läskiksi, vaikka olin täysin normaalipainoinen. En ymmärrä miksi ihmisten pitää olla niin ilkeitä? Menen nyt kahdeksannelle luokalle eikä minulla ole yhtään ystävää. Minua kiusataan yhä. Niin siinä sitten kävi; kun menin seitsemännelle luokalle kiusaaminen paheni: aloin oksennella sillointällöin, viiltelin ja vahingoitin itseäni tahallani, koska ajattelin olevani kaikkea huonompi, ettei minulla ole oikeutta elää. Kaiken lisäksi kotona isänikin oli alkanut haukkua minua:paskanjauhaja, läski... Vaikka olin yhä normaalipainoinen..!
Voi olla todella vaikea uskoa että kenenkään isä haukkuisi sillätavalla omaa tytärtään, mutta niin se vain on. Nykyään elämä on vieläkin yhtä helvettiä, tuntuu kuin mun perhe vihais mua, samoin kuin muutkin ihmiset. Miksi, MIKSI ihmisten pitää olla niin helvetin ilkeitä, mitä pahaa minä olen tehnyt? Musta tuntuu että pahat sanat ja teot on ajanut mut tähän. Oksennan kaiken syömäni, joka helvetin päivä, elän vain oksentaakseni. Koulu meni viime vuonna ja kaikkina sitä edeltävinä vuosina ihan penkin alle. Kukaan ei välitä minusta kun olen vain tällainen ruma, lihava, ruikuttava paska! Mittani ovat nykyään n. 165cm/55kg, eli olen ihan helvetin lihava!
Kuolisinpa minä pois, mitä minä enää täällä teen, ehkä itsemurha olisi minulle paras ratkaisu.
on minuakin isä haukkunut saatanan kusipääksi, ja säälittäväksi paskapääksi.. en edes muista miksi.. toisaalta siitä on aika kauan, että pitäisi kai unohtaa, mutta se vain kuulostaa aika pahalta isän suusta, ja siksi vaikea unohtaa.. Tuntuu oikeastaan pahalta kirjoittaa siitä nyt, koska ei hän minua enää ole haukkunut, tuskin edes muistaa.. Minä olen aina ollut kaikkia huonompi. Minua kiusattiin joskus ala-asteella, ei enää myöhemmin, mutta silti siitä on jäänyt tunne, että kaikki muut olisivat olleet parempia. En oikeasti kolmannella luokalla pystynyt kutsumaan itseäni ihmiseksi, koska olin mielestäni niin epänormaali. Nyt tekisi mieli itkeä, kun muistelen sitä.. Olin luokallamme ainut, jota kaikki vanhemmatkin oppilaat pilkkasivat. Läskiksikin on haukuttu. He kaikki nauroivat minulle asiasta, jolle en voinut mitään. Ei läskien takia, koska olin silloin ihan laiha tyttö. Ja normaalin näköinen. En edes kehtaa kirjoittaa syytä, miksi he kiusasivat, se on niin typerä.. En vain ollut yhtä hyvä kuin he. Siitäkin on kauan, joten miksi en vain unohda? En kai vain pysty. Itsetuntoni on aivan pohjalla, olen tajuttoman läski, tekisi mieli oksentaa sisukset pihalle ja kuolla. Ei kukaan edes tarvitse minua enää.
Aluksi haluan antaa lämpimän lohdutushalauksen puli_mikolle ja tyttöselle!! *rutistushalaus* Kuulostaa niin kliseiseltä, mutta koittakaa jaksaa eteenpäin, vaikkapa päivä kerrallaan. Itse olen ollut todella pohjalla ja yksin, mutta sieltä on oikeasti mahdollista ponnistaa ylös. Oon elävä esimerkki siitä. Jaksamista teille!
Itselläni syömishäiriökierre alkoi joskus neljännellä luokalla. Koin olevani rumempi ja lihavampi kuin muut tytöt luokallani (olin normaali- kenties jopa alipainoinen). Asiaa ei auttanut se, että olin minäkin koulukiusattu. Varsinkin ala-asteen yläluokilla kiusaaminen ajoi minut syömättömyyteen. Anoreksiaa se siis oli aluksi. Tosin melko lievää ja satunnaista. Olen siis on/off-anorektikko (joskus buliminen) enkä koskaan oo ollut mitenkään kriittinen tapaus. Bulimia tuli kuvioihin kunnolla vasta vuosi takaperin kesällä ja silloin se oli melkoisen rajua. Masentuneisuutta tässä kaikessa on takana, mutta suurimmaksi syyksi sanoisin perfektionismini. Käsittämättömän tarpeeni olla paras, kaunein, laihin. Nyt olen edelleen kausittainen syömishäiriöinen. Just nyt menee aika hyvin--ainakin hetken aikaa. En kyllä varmaan ikinä pääse eroon syömishäiriöistä. Tuntuu, että oon kasvanut osaksi niitä.
Oli äitienpäivä. Istuttiin koko perhe syömässä perheateriaa kotona. Mummokin oli mukana. Yhtäkkiä solakka mummoni tokaisee mulle: Oletpas sä lihonnut! Menen hämilleni, mitä tuohon nyt pitäisi sanoa, sillä omasta mielestäni muutosta ei ole tapahtunut. Menen täysin sekaisin, kun isäni alkaa myötäillä mummoani: Juu, eihän se enää treenaa, valmentaa vain. Yritän puolustaa itseäni, mutta kyyneleet alkavat poltella kasvojani ja isäni totuutta vääristelevät sanat ovat viimeinen niitti. Kaikki tuijottavat minua piinaavasti. Minua nöyryytettiin koko perheen edessä. Ryntään pois pöydästä kohti vessaa itkemään. Mummolle en sano edes näkemiin.
Olin tapauksen sattuessa ysillä ja hoikka tyttö. En koskaan miettinyt syömisiäni, sillä liikuin riittävästi. Tapauksen jälkeen aloin murehtia painoani ja murehdin sitä yhä edelleen: Milloin pelkään olevani liian laiha tai milloin liian lihava. Kiitos mummi.
Bulimia taitaa olla viimeinen syömishäiriö-oire jota en ole vielä "koittanut". Anoreksiasta se lähti, lievä tosin, mutta laihduin tosi laihaksi. sain pidettyä painoni vuosia alhaisena, joskus ehkä lihoin mutta taas liikunnan lisäyksellä ja kieltämällä itseltä joitain tiettyjä ruokia laihduin. Menin omaan huoneeseen "syömään" ruuan, laitoin sen pussiin ja heitin pois lenkillä.
Sitten väsyin ja kyllästyin, en jaksanut enää välittää painosta ja ulkonäöstä. Lihoin normaalipainoiseksi, mutta en ollu tyytyväinen ulkonäkööni n.1,5-vuoteen. Yritin laihduttaa mutta en enää samanlaisella itsekurilla, eikä meinannut onnistua. Olin jo tottunut täyteen oloon enkä saanut huonoa omaatuntoa mm.jäätelön ja keksien syömisestä. No pikkuhiljaa kielsin itseltäni herkut ja sen että syön itseni täyteen. Kevyt olo alkoi taas tuntua hyvältä ja täysi olo likaisestä ja rumalta. Ja kun söin itseni täyteen ei ollut muuta keinoa kuin oksentaa. Ei enää täyttä oloa, Yök. En saanut oksennettua paljoonkaan. vain kerran. Olin aika hämmästynyt. Syön nytkyään tosi varovasti, niin että jää kevyt olo. Jos syön liikaa, en kestä oloa, en pysty nukkumaan, lähtemään kavereille, ahdistaa, koko päivän ruokavalio mennyt piloille. Oksentaminen on niin helppo pyyhkiä kaikki syöty ruoka pois mitä ei pitänyt syödä. Nyttemmin saan oksennettua kaikki. Mutta vain kun repsahdan. Muuten on terveellinen ruokavalio. Kunhan pääsen irti lopustakin ahmimisesta niin oksentelukin jää pois. Inhoan oksentamista. Mutta sen jälkeinen parempi olotla voittaa...
Kaikki alko siitä kun mun valmentaja toi harkkoihin vaa'an ja käski laihdutta, koska ei ollut tyytyväinen vaa'an lukemaan.Siinä sitten laihduteltiin ja leikittiin ruuan kanssa.Olin tuolloin vielä ala-asteella.
Jokainen päivä oli samanlainen.Aamupala oli ehdottomasti kielletty,koulussa näkkileipä(ilman levitettä tietenkin), koulusta suoraan harjoituksiin jotka kestivät ilta kuuteen-seitsemään..Harjoituksia ennen söin kaksi omena-päärynä pilttiä.Joskus iltaisin kotona vanhemmat pakottivat syömään lämpimän ruuan.
Tämä kaikki vain sen takia, että valmentajani saisi olla tyytyväinen minuun ja eikä sen tarvitsis hävetä mua kilpailuissa.Tulokset paranivat, mutta voimat olivat joka päivä aivan poissa.Pelkäsin mennä harjoituksiin, koska ikinä ei tiennyt kuinka pahasti se nöyryttäis mua muiden edessä.Onneksi ryhmä jossa harjoittelin oli todella tiivis ja pidimme yhtä aina.Lohduttelimme toisiamme aina harjoitusten jälkeen, kun joitakin meistä oli nöyryytetty.
puolitoista vuotta myöhemin valmentajani sai lähteä seurasta ja oloni parani huomattavasti.Vaikka tästä on kulunut melkein kuusi vuotta kun tää kaikki alko se ei oo vieläkään poissa.Välillä luulin jo olevani terve, kun sitten taas aloin kontroiloida syömistäni.Jossakin määrin se on mennyt pahemmaksi, koska mukaan on tullut oksentaminen.
Toivon että jonain päivänä näkisin valmentajani ja voisin kertoa kuinka surkeaksi se sai mun elämän.Miten se voi korvata mun nuoruuden takasin,ei mitenkään..Kuusi vuotta on mun ikäisen elämässä paljon ja varsinkin jos niitä ei saa takaisin.
Täytän kohta 18 ja toivon, että kohta voisin viettää aivan normaalia elämää.Oisin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni.Ja olen päättänyt että vielä joskus sen teen.En aijo yhden ilkeän ihmisen tuhota koko elämääni, vaikka hän tuhosikin nuoruuteni.