Haukotuksen Valtakunta

Kaikki alkoi siitä yhdestä ainoasta, syvästä haukotuksesta, joka lähti liikkeelle huoneen nurkasta aivan kuin salaa. Se ei ollut mikään tavallinen, pieni suun mutristus, vaan sellainen valtava, maailmaa syleilevä henkäys, joka sai leuat loksahtamaan auki ja silmät kostumaan väsymyksestä.
Haukotus otti heti siivet alleen. Se levisi ilmassa näkymättömänä aaltona, joka pyyhkäisi yli pöytien, tuolien ja kirjahyllyjen. Ensimmäisenä sen voiman tunsi vanha seinäkello, jonka heilahtelukin näytti hidastuvan sekunnin murto-osaksi. Sitten vuorossa oli sohvalla makaava kissa, joka venytti etutassunsa pitkäksi, huokaisi syvään ja vajosi takaisin unelmoimaan pikkulinnuista.
Kun haukotus saavutti ihmisen, se ei kysellyt lupaa. Se hiipi hitaasti hartioihin, sai niskalihakset sulamaan ja pakotti silmäluomet tuntumaan yhtäkkiä lyijynraskailta. Vastustaminen oli täysin turhaa, sillä haukotuksella oli vanha ja väkevä oikeus: se oli merkki siitä, että kiireet oli nyt kiirehditty ja taistelut taisteltu.
Yksi kerrallaan maailman äänet vaimenivat. Haukotus rakensi ympärilleen näkymättömän, turvallisen kuplan, jossa ei ollut huomisen murheita eikä eilisen kiireitä, pelkkää raukeaa, pehmeää hämärää. Ja kun se oli tehnyt tehtävänsä ja vallannut viimeisetkin nurkat, se vetäytyi hiljaa takaisin sinne, mistä oli tullutkin, jättäen jälkeensä vain syvän, siunatun levon.