Areenan hiekka ja sammumaton liekki

Ilta oli laskeutunut kaupungin ylle, ja roomalaisen amfiteatterin hiekka oli vielä lämmin päivän helteestä, vaikka syksyn viima alkoi jo nipistellä paljasta ihoa. Koko areena hiljeni, kun raskas rautaportti narisi auki ja astui esiin mies, jonka askeleissa ei ollut pelkoa eikä kiirettä. Hänen yllään oli vain repaleinen pellavapaita, mutta ryhdissään seiväs, jota mikään kahle ei ollut onnistunut taittamaan.
Hän katsoi ylös katsomoon, joka kohosi mustana seinämänä kohti tähtitaivasta. Tuhannet kasvot tuijottivat alas, odottaen verta, spektaakkelia ja sitä hetkeä, jolloin pelko saisi ihmisen polvilleen. Miehet ja naiset, jotka olivat myyneet omatuntonsa keisarin kultaisille padoille ja pelon iltahuudoille, odottivat näkevänsä murtumisen. He halusivat todisteen siitä, että jokainen ihminen on ostettavissa, että sielu taipuu raudan ja kuoleman edessä.
Mutta mies pysähtyi hiekalle, nosti katseensa suoraan kohti korkeinta taivasta ja veti keuhkonsa täyteen syyssään raikasta ilmaa. Siinä oli se hetki, jota hallitsijat ja lahkonsa vanginneet portinvartijat eivät koskaan voisi ymmärtää. Kiduttajat saattoivat repiä lihan ja katkaista elämänlangan, mutta he eivät koskaan päässeet käsiksi siihen tilaan, joka oli vapaa.
Leijonat murisivat varjoissa, ja soihtujen valo leikki hiekalla pitkinä, värisevinä varjoina. Mies ei katsonut petoja, ei sotilaita eikä yleisöä. Hän hymyili hiljaa, sillä hän tiesi sen, mikä vapautti hänet lopullisesti: tämä ruumis oli vain lainassa, mutta se totuus ja rakkaus, joiden puolesta hän seisoi, elivät vahvempina kuin mikään valtakunta, joka yritti pelolla leikkiä jumalaa.
Kun pedot hyppäsivät, hiekka pölähti ja aika pysähtyi hetkeksi. Se ei ollut tappio, vaan portti. Viimeinen hengitys ei kantanut mukanaan valitusta, vaan syvää, kirkasta rauhaa, joka pyyhki pois kaiken sen saastan, jolla maailma oli yrittänyt hänet kahlita. Hänen verensä imeytyi areenan hiekkaan, mutta se ääni ja se vapauden liekki jäivät palamaan pimeyteen, sammumattomina.