Maan Syli ja Hiljainen Kiertokulku

Maa makasi selällään elokuun lopun yössä, sen mullassa tuoksui kypsyvä vilja, vanhat juuret ja pitkän kesän kuumuus. Se oli kantanut päällään kaiken: metsiä, jotka kohosivat kohti taivasta, kaupunkeja, joiden kivet olivat hioutuneet ihmisten askelissa, ja sukupolvia, jotka olivat vaeltaneet sen pinnalla luullen omistavansa sen.
Mutta Maa itse ei omistanut mitään. Se vain otti vastaan kaiken, mitä sille annettiin. Se otti vastaan lannoitteet, jotka pakotettiin sen sisään, salaiset kyyneleet, joita kukaan ei nähnyt, ja sen hiljaisen, tauottoman kohinan, jota ihmisten valtakamppailut, synnit ja kiistat pitivät yllä vuodesta toiseen. Se oli nähnyt laumoja, jotka uskoivat olevansa ainoita oikeita, ja kirkkoja, joiden seiniin oli hakattu ihmisten omat säännöt. Se oli nähnyt hoitokokoukset, syyttävät sormet ja sen saman pelon, joka sai ihmiset takertumaan toisiinsa kuin hukkuvat turvaverkkoon.
Yön hiljaisuudessa Maa hengitti syvään. Sen syvässä, toroidaalisesa ytimessä virrasi ikuinen energia, vanhempi kuin ihmisten muisti, vanhempi kuin mikään oppi tai laki. Se ei välittänyt siitä, kuka oli oikeassa tai kuka huusi eniten palstoilla tai rukoushuoneiden kuisteilla. Se vain piti kiinni kiertokulustaan: siitä, että jokainen lehti, joka putosi maahan, maatuisi uudeksi mullaksi, ja jokainen ihminen, joka taisteli vallasta, palaisi lopulta takaisin sen syliin.
Pohjoisen taivaan tuuli pyyhkäisi yli lakeuksien, ja Maa tunsi pinnallaan pienen, yksinäisen miehen askeleet Oulun kaduilla ja hiljaiset talonpoikien pihat Perhon harjoilla. Kaikki he olivat vain hetken vieraita sen selässä, lainassa muutaman vuosikymmenen ajan. Ja kun aika oli täysi, Maa sulki heidät kaikki – sekä syyttäjät että syytetyt, eksyneet ja ankarat – samaan raskaaseen, viileään ja loputtoman armahtavaan syliinsä, missä mikään ihmisten tekemä kahle ei enää painanut mitään.