Please, vastatkaa joku mulle, olen ihan sekaisin nyt mieleltäni... pelkään kauheasti, mitä mulle on tapahtumassa.
Olen nyt noin vuoden kärsinyt jännittämisestä, kaikki alkoi esiintymisjännityksestä ja sitten laajeni kahvikuppineuroosiksi (pelkäsin syödä muiden läsnäollessa). Näistä molemmista selvisin läpi edellisen hyvin raskaan kouluvuoden Propralilla, vaikka välillä olikin niin vaikeata, että harkitsin jopa koulun keskeyttämistä. Nyt kesän aikana pelkoni ja ahdistukseni on laajentunut, erityisesti nyt viimeisten viikkojen aikana. Kaupassa käynti on vaikeata, erityisesti, jos joku muu on mukana kanssani. Hengitys muuttuu todella pinnalliseksi, niskat menevät järkyttävän jäykiksi ja kädet alkavat vapista. Lisäksi en uskalla tehdä paljoakaan sellaisia asioita, joita esim. vielä vain puoli vuotta sitten uskalsin!! Tää on kauheata!!
Mulla alkaa parin viikon päästä taas koulu ja nyt muistuu mieleen ne kaikki tuntemukset, mitä koulussa oli. Kaikki ne tilanteet, ahdistukset ja pelot ovat nyt päällä! Musta tuntuu, etten uskalla kouluunkaan enää mennä. Aamuisin, kun herään, tunnen ahdistusta, hengitys ei kulje hyvin, niskat ovat hirveän jäykät, jos jotain täytyy katsoa silmiin, pääni alkaa suorastaan nykiä jännityksestä, tunnen itseni ujoksi, kädet tärisevät, tuntuu ihan kuin olisi hirveä stressi päällä! Äitini käyttää tilannetta hyväkseen, kun riitelemme, minä haukun häntä, mutta hän haukkuu minua takaisin todella loukkaavasti "senkin jännittäjä, pillereidensyöjä, mitäköhän sinustakin tulee, kun jo tuossa iässä olet tuollainen". Äitini ei ole ilkeä, mutta silloin, kun hän suuttuu, hän päästelee vaikka mitä suustaan. Olen itsekin alkanut miettiä hänen sanojaan ja yhtynyt samaan; unelmani näyttelijän/juontajan urasta saan näköjään haudata, MIKÄÄN EI tunnu tepsivän tähän vittumaiseen ongelmaan. Herää vain kysymys "MIKSI JUURI MINÄ OLEN TÄHÄN SAIRASTUNUT"?! Miksei joku sellainen, joka ei halua itseään kouluttaa, jolla ei ole fiksuutta päässä ja joka tähtää mahd. siivoojaksi. Hän ei kärsisi tästä ongelmasta yhtä paljon kuin sellainen ihminen, joka on aina ennen ollut hyvä sosiaalisissa taidoissa ja jolla on elämässään paljon mahdollisuuksia.
Lisäksi on kauheaa lukea näiltä palstoilta tarinoita, joissa esim. jännittämisestä tai paniikkihäiriöstä kärsivät fiksut ihmiset ovat ongelmansa takia joutuneet vaihtaa uraa tai ovat jopa työttömiä ja kertovat, etteivät ole mistään saaneet apua ongelmaansa. En minäkään ole saanut apua. Olen kertonut kavereilleni kärsiväni mahdollisesti paniikkihäiriöstä. -Ei apua. Olen kokeillut jutella koulupsykologille. -Ei apua. Propral. -Ei apua. Hypnoterapia. -Ei apua.
Lisäksi tähän kaikkeen pelkäämiseen, ahdistukseen ja jännitykseen alkaa liittyä myös masennusta ja väsymystä. Mikään asia ei jaksa enää innostaa, maailmani pyörii nyt vain ja ainoastaan tämän ongelmani ympärillä.
Mulla on lääkärin aika varattuna... mutta pelottaa, ettei sekään auta mitään. Jos lääkäri tarjoaa jotain masennuslääkettä eikä sekään auta ja tuo kauheat sivuoireet, niin tuskin elämälläni on enää mitään merkitystä. En nimittäin haluaisi luopua esim seksistä, joka tyttöystäväni kanssa on ihanaa. Niin siis tosiaan olen poika, joka tekee tilanteesta erittäin nolon ja vaikean!! Ja tietääkseni seksihalut vähenevät masislääkkeiden myötä, vai? Harva poika on näin herkkä ja kärsii tästä ongelmasta. . . ehkä yksi sadasta. Ja se olen juuri minä :(
Huhhuh, oli aika negatiivinen kirjoitus, mutta eipä tässä kauheasti ilon aihetta ole. Vastatkaa please edes lyhyesti, jotain helpotusta on pakko saada !! :)
Olen nyt noin vuoden kärsinyt jännittämisestä, kaikki alkoi esiintymisjännityksestä ja sitten laajeni kahvikuppineuroosiksi (pelkäsin syödä muiden läsnäollessa). Näistä molemmista selvisin läpi edellisen hyvin raskaan kouluvuoden Propralilla, vaikka välillä olikin niin vaikeata, että harkitsin jopa koulun keskeyttämistä. Nyt kesän aikana pelkoni ja ahdistukseni on laajentunut, erityisesti nyt viimeisten viikkojen aikana. Kaupassa käynti on vaikeata, erityisesti, jos joku muu on mukana kanssani. Hengitys muuttuu todella pinnalliseksi, niskat menevät järkyttävän jäykiksi ja kädet alkavat vapista. Lisäksi en uskalla tehdä paljoakaan sellaisia asioita, joita esim. vielä vain puoli vuotta sitten uskalsin!! Tää on kauheata!!
Mulla alkaa parin viikon päästä taas koulu ja nyt muistuu mieleen ne kaikki tuntemukset, mitä koulussa oli. Kaikki ne tilanteet, ahdistukset ja pelot ovat nyt päällä! Musta tuntuu, etten uskalla kouluunkaan enää mennä. Aamuisin, kun herään, tunnen ahdistusta, hengitys ei kulje hyvin, niskat ovat hirveän jäykät, jos jotain täytyy katsoa silmiin, pääni alkaa suorastaan nykiä jännityksestä, tunnen itseni ujoksi, kädet tärisevät, tuntuu ihan kuin olisi hirveä stressi päällä! Äitini käyttää tilannetta hyväkseen, kun riitelemme, minä haukun häntä, mutta hän haukkuu minua takaisin todella loukkaavasti "senkin jännittäjä, pillereidensyöjä, mitäköhän sinustakin tulee, kun jo tuossa iässä olet tuollainen". Äitini ei ole ilkeä, mutta silloin, kun hän suuttuu, hän päästelee vaikka mitä suustaan. Olen itsekin alkanut miettiä hänen sanojaan ja yhtynyt samaan; unelmani näyttelijän/juontajan urasta saan näköjään haudata, MIKÄÄN EI tunnu tepsivän tähän vittumaiseen ongelmaan. Herää vain kysymys "MIKSI JUURI MINÄ OLEN TÄHÄN SAIRASTUNUT"?! Miksei joku sellainen, joka ei halua itseään kouluttaa, jolla ei ole fiksuutta päässä ja joka tähtää mahd. siivoojaksi. Hän ei kärsisi tästä ongelmasta yhtä paljon kuin sellainen ihminen, joka on aina ennen ollut hyvä sosiaalisissa taidoissa ja jolla on elämässään paljon mahdollisuuksia.
Lisäksi on kauheaa lukea näiltä palstoilta tarinoita, joissa esim. jännittämisestä tai paniikkihäiriöstä kärsivät fiksut ihmiset ovat ongelmansa takia joutuneet vaihtaa uraa tai ovat jopa työttömiä ja kertovat, etteivät ole mistään saaneet apua ongelmaansa. En minäkään ole saanut apua. Olen kertonut kavereilleni kärsiväni mahdollisesti paniikkihäiriöstä. -Ei apua. Olen kokeillut jutella koulupsykologille. -Ei apua. Propral. -Ei apua. Hypnoterapia. -Ei apua.
Lisäksi tähän kaikkeen pelkäämiseen, ahdistukseen ja jännitykseen alkaa liittyä myös masennusta ja väsymystä. Mikään asia ei jaksa enää innostaa, maailmani pyörii nyt vain ja ainoastaan tämän ongelmani ympärillä.
Mulla on lääkärin aika varattuna... mutta pelottaa, ettei sekään auta mitään. Jos lääkäri tarjoaa jotain masennuslääkettä eikä sekään auta ja tuo kauheat sivuoireet, niin tuskin elämälläni on enää mitään merkitystä. En nimittäin haluaisi luopua esim seksistä, joka tyttöystäväni kanssa on ihanaa. Niin siis tosiaan olen poika, joka tekee tilanteesta erittäin nolon ja vaikean!! Ja tietääkseni seksihalut vähenevät masislääkkeiden myötä, vai? Harva poika on näin herkkä ja kärsii tästä ongelmasta. . . ehkä yksi sadasta. Ja se olen juuri minä :(
Huhhuh, oli aika negatiivinen kirjoitus, mutta eipä tässä kauheasti ilon aihetta ole. Vastatkaa please edes lyhyesti, jotain helpotusta on pakko saada !! :)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mulla oli ihan samat kuviot ton ikäisenä, en voi muistaa alkoiko tai paheniko se jonkun julkisen nolauksen tai esitelmän tms. myötä, mutta parhaimmillaan tajunta hämärtyi pahasti kun piti jotain esitelmää tms. vetää ja ääneen lukeminen oli jotain ihan mahdotonta silloin.
Tilanne alkoi helpottaa joskus tuossa kaksvitosena ja nyt kolmenkympin "paremmalla" puolella ei paljon paina, paitsi joskus jossain isoissa auditorioissa muistuu vanhat kauhut mieleen.Omalta osaltaan tilanteeseen auttoi, että hakeudun tarkoituksella kiusallisiin tilanteisiin ja jos ei suusta muuta tullut niin sainpahan tokaistua kuitenkin, että jännittää niin perkeleesti ja se muuten auttaa kokeileppa vaikka.
Itse uskon että ko. ongelmasta kärsivät erityisesti ihmiset joilla on kyky aistia muiden tunnetiloja ja ympärillä olevaa latausta ja tämän kyvyn voi ajanmyötä harjoittaa "hyötykäyttöön" eikä keräämään kaikkea ympärillä olevaa angstia itseensä.
Uskon, että lääkäri osaa kyllä kertoa eri mahdollisuuksista paniikkihäiriön hoitoon, mutta oma mielipiteeni on, että siihen on vain yksitie ja se on henkinen kasvu. Anna ajankulua elä täysillä äläkä kokoajan tutkiskele itseäsi.
"Äitini ei ole ilkeä, mutta silloin, kun hän suuttuu, hän päästelee vaikka mitä suustaan."
???????
Haloo?! Mitenniin ei ole ilkeä?? Juuri noin ilkeä ihminen sanookin! Vai mitäs hänen pitäisi tehdä, että "myöntäisit" hänen olevan ilkeä? Jos hän puukottaisi sinua, viimeiset sanasi olisivat "Äitini ei ole ilkeä, mutta silloin, kun hän suuttuu, hän tekee vaikka mitä."
Uskomatonta, että AIKUINEN ihminen sanoo tuollaisia LAPSELLEEN, joka kaiken lisäksi on SAIRAS, ja tarvitsee siihen lääkkeitä. Kaikki sitä saavatkin lapsia tehdä! Autoiluun sentään tarvitaan kortti...
Jos on noinkin pahoja oikeita ongelmia herkässä iässä, niin ei siihen ilkeitä letkautuksia omalta äidiltä enää tarvita.
Voimia sinulle!
No tottahan sä puhut, onhan toi todella ilkeästi sanottu. Mutta tiedän, että osaan sanoa hänelle samalla mitalla takaisin, enkä ota hänen puheitaan tosissaan. Meillä ei ikinä ole äitin kanssa ollut kovinkaan syvälliset välit, en pysty puhumaan hänelle ihan mistä tahansa ja harvoin ylipäätänsä avaudun hänelle ongelmistani. Hän on luonteeltaan melko kylmä, mutta tiedän, että hän välittää minusta, onhan minussakin vikaa. Isäpuolen kanssa en ole missään väleissä, joten joudun aina ongelmistani puhumaan "ulkopuolisille", kuten kavereille, lääkäreille tai koulupsykologille.
No, joka tapauksessa, en voi tilannettani muuttaa, joten pakko se on kestää tämäkin taakka.
No hyvä homma, jos sulla on kavereita joille puhua ja osaat hakea ja saat apua ammattilaisiltakin. Noilla eväillä sinulla on hyvät mahkut pärjätä. Yleensä vaikeinta on niillä, jotka eivät pysty hakemaan apua mistään.
Elämä on toisinaan kaikenlaista cräppiä, mutta kaikesta voi oppia.
Voin sanoa, että tiedän sun tilanteen erittäin hyvin. Oon ite kärsiny TODELLA pahoista paniikeista n. 7 vuotta! Välillä tulee parempia hetkiä, välillä... En tietenkään halua pelotella, mutta ikävä kyllä ne on vaikeita poistaa. OMA TAHTO on paras lääke, mutta ite vieläkin yritän saada omaa tahtoo toimiin... tosin vieläkin huonoin tuloksin!
Toivon että voisin antaa jotain ohjetta, millä selviytyä, mutta se on vaikeaa... TERVEET potkii perseelle, et pakko pärjätä yksin ja pakko mennä pelkoja kohti, jotta huomaa, ettei kuolo korjaa... Siltä, kun useasti kohtauksen aikana tuntuu! Mutta neuvot viisaat ei niin vaan toimi! Terveen on paha tietää MEIDÄN olotila!
Ite juuri äsken tulin terveysasemalta kotiin, jossa kävin PANIIKKIKOHTAUKSEN takia vaihteeks...
Takaraivoo kiristi, naamanahka tuntui kireeltä, sormet hikoili, sydän hakkas sekasi, tunnoton hämärä olo... Eli luulin kuolevani ja sekoavani... Mitään ei todettu, muuta ku pulssi löi nopeeta... Ja diapamia naamaan... TODELLA turhauttavaa!
Oon kyllästyny ja väsyny elämääni, mutta mulla on onneks kohta 2 vuotias ihana poika, joka pitää mut suhteellisen hyvin raiteilla! Ilman sitä en tietäis, missä juuri nyt olisin...
TSEMPPIÄ!!! Joskus MEKIN ollaan terveitä! :)
Kärsin itsekkin aikoinaan panikkihäiriöstä.
sitä ei silloin ollut vielä virallisesti olemassakaan sillä nimikkeellä.
paniikkihäiriö johtuu huonosta itsetunnosta.
asiaan auttaa psyykkaaminen ja sekaan vaan kyllä se siitä ei kannata eristäytyä se pahentaa vaan asioita.mm. kuntoilu urheilu eri muodoissa ainakin helpottaa oireita liikunta yleensäkkin-
Älä anna periksi.
mikäs tilanne on nyt?
Minä olen kärsinyt paniikioireista 14vuotta.
Se alkoi kuin salama olin koulussa ja koin nolon tilanteen esitelmässä ja sen jälkeen en ole pystynyt olemaan ilman lääkitystä. Vaikka tämä kuulostaa naurettavalta, mutta se oli minulle kauhea paikka. Vaikka käytän nykyään lääkitystä sosiaaliset tilanteet ovat aina minulle vaikeita.
Vaikka lääke helpottaa, niin asia on aina mielessä kaikkissa tilanteissa. Kun menen tai pitää mennä johonkin kylään minulla on vain mielessä kahvittelutilanne miten selviän siitä :(
Olen ajatellut miksi minä juuri olen tämän vaivan uhri. On kuitenkin mukava kun saa purkaa tunteita tänne jossa on kohtalotovereita.
Toivotan sinulle jaksamista ja nauti kuitenkin hetkistä jotka ovat helponpia :)
Mulla viime vuosi koulussa ja joka paikassa meni ihan piloille tuon jännityksen ja ahistuksen siitä seuranneen masennuksen ym. takia, useesti ei kiinnostanu mikään, alkoholia alkoholia ja alkoholia. Tuli huono todistus, vaikka oonkin älykäs ja varmasti olisin voinu saada huippu tokarin. Tiedän että olen muutenkin mukava poika, tuo ahdistus, jännitys, masennus pilaa vaan aina kaiken. Sitten käytin zoloftia pari kuukautta 100mg/pv se autto _TOSI_ hyvin, se oli isku päähän että elämä on siistiä eikä oo mitään pelättävää, pysty olemaan oma ittensä aina:). Mutta seksi ei tuntunu miltään vaikka kiinnostikin :((((( Nyt on samanlaiset ahistukset kun koulu on alkamassa että entä jos se lähtee menemään taas väärään suuntaan, entä jos ei pysty ottamaan rennosti vaan jännittää koko ajan. Jos lähtee vähääkään menemään samaan suuntaan se on sata varma että otan taas 100mg/pv tota lääkettä jonkun kuukauden.. Pahojen masennus/trauma/ahistus/jännitys tilojen en varmasti anna enää ikinä pilata elämää, kun tietää mitä ne voi aiheuttaa!!! Sekään ei ole normaalia että pitää käyttää aina agressivisuutta asioissa että pystyy olemaan "ihmisten yläpuolella" koko ajan eikä tunne sen takia niin paljon pelkoja? Täälläkin äidin kanssa huudetaan joskus täysillä, ei haittaa..
oon itekin manannut monet kerrat, että miksi juuri minä. miksi???? eipä sitä kukaan voi valita. välillä kaupungilla hätä käpälässä ravatessani haluaisin hetkeksi siirtää sen kamalan olon jokaiselle näköpiirissä olevalle, että tietäisivät.
tämä on kamalan katkeroittava vaiva. tulee kateelliseksi ja vihaiseksi muille, joille kaikki jokapäiväiset askareet näyttävät olevan niin helppoja. he eivät välttämättä pysty edes kuvittelemaan, miten joku ei voi esim aamulla lähteä töihin.
sanoit toivovasi, että vaikka jollain siivoojalla olisi ennemmin ongelmasi. kyllä se voi yhtähyvin iskeä siivoojaan, se paniikki. on hänelläkin työ, johon pitää päivittäin pystyä lähtemään, perhe, jolle on haettava kaupasta ruokaa yms. et ole yhtään siivoojaa parempi. meitä hätää kärsiviä on kuule tosi paljon ihan kaikissa ammateissa.
voitko jutella tyttöystäväsi kanssa paniikkihäiriöstäsi? läheinen ihminen tuo usein parasta lohtua/turvallisuudentunnetta/luottamusta tulevaan parempaan oloon.
kannattaa myös pitää hyvää huolta itsestään: syödä terveellisesti ja liikkua. sitten on muuten fyysisesti parempi olla eikä paniikki ja pään tärinät välttämättä tunnu ihan niin kamalalta. vaikka joku venyttely (voi kuulostaa lällyltä touhulta) voi auttaa. jos on taipuvainen niskojen jäykkyyteen, tai ne paniikkikohtauksessa kramppaavat, voi ihan tietoisesti harjotella rentouttamaan niitä tyyliin jännitä-rentouta ja venyttelemällä säännöllisesti. muutenkin rentoutuminen ja sen opetteleminen olisi meikäläisille ihan positiivinen juttu :)
ps. et ole ainoa herkkä nuori mies. oma puoliskoni oli tavatessamme kovin jännittäiväistä sorttia ja paniikkikohtauksista kärsi myös. nykyään hän on aivan täysin muuttunut. sekin on mahdollista. myös sinulle :)
Haluan antaa sinulle toivoa, sillä itse paranin jännittämisestä ja paniikista kokonaan. Nyt nautin elämästä ja olen ikionnellinen, kun ei tarvitse tarkkailla itseään koko ajan, vaan voi käyttää energiansa hyödyllisemmin.
Olin jo täysin luopunut toivosta. Olin yrittänyt väkisin selvitä yksin elämässä. Lopulta tuntui, ettei millään ole enää väliä. Elämä ei ollut elämisen arvoista. Silloin tuli mieleen mummon iltarukoukset. Tulin vihaiseksi ja huusin taivaalle, että jos siellä joku kiduttaja asuu, niin ota mun paskamainen elämä ja tee sillä mitä tahdot. Itse olin yrittänyt tulla onnelliseksi kaikin keinoin, mutta en ollut onnistunut. Ulkonaisest kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti olin aivan loppu. Oli perhe, omakotitalo, auto, hyvä työpaikka.... En kuitenkaan ollut vuosiin pysytynyt nauttimaan mistään. Elämä oli raskasta suorittamista ja yrittämistä pysyä kasassa ja peittää paniikki.
Yllätys oli suuri kun vihaiseen huutooni vastattiin. Siellä ylhäällä tosiaan oli joku ja se joku vastasi. Elämäni muuttui sen jälkeen. Minua alettiin konkreettisesti johdattaa ylhäältä. Sain tulla uskoon ja nyt en elää enää omassa voimassani, vaan Hänen. Olen oppinut rakastamaan itseäni, koska minua rakastettiin. Juuri sellaisena kuin olin. Siitä on nyt vuosia ja olen saanut olla terve. Hän johdatti minut oikeiden ihmisten ja oikean avun piirin. Ilman ainuttakaan lääkettä.
Kävin vuosia läheisriippuvuusryhmässä, jossa vertaistuen avulla oppi tuntemaan itsensä. Ja olemaan itselleen armollinen. Totuus tekee vapaaksi ja rakkaus parantaa.
Minä olen tie, totuus ja elämä; sanoo joku. Se joku on ainoa tie onnelliseen, terveeseen elämään. Kaikki muu on korviketta.
Olen itse kaihtanut uskovia ja ajatellut, että kaikkea muuta mutta ei ikinä uskovaiseksi.
Nyt tiedän miten väärässä olin.
En halua käännyttää ketään, mutta haluan kertoa miksi olen tänään terve.
Toivotan sinulle voimia ja rukoilen puolestasi.
Ole oma itsesi, olet arvokas ja rakas juuri sellaisena kuin olet. Tällä hetkellä aikuisuuden kynnyksellä elämäsi ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Mutta ehkä juuri nuo sinun oireesi kertovat, että jotain muutosta tarvitaan, oikeaa auttajaa, ja ne ovat johdattamassa sinua uuteen. Yksin ei tarvitse pärjätä.
Oletko lukenut Tommy Hellstenin kirjoja? Niissä on monia hyviä oivalluksia.
Älä masennu, sillä sinulla on edessäsi varmasti ihana elämä.
Kun luin tota sun tekstiä, se kuulosti niin tutulle. Jännitän esiintymistä hirveästi ja pahin paikka on koulun ruokala. Aina kun yritän nostaa haarukkaa, mut valtaa kauhu ja käsi tärähtää niin paljo, että ruuat siitä tippuu lautaselle, niskalihakset on jäykkänä ja pelkään nostaa seuraavaa haarukallista. Vastapäätä istuva kattoo ihmeissään, miks mä tärisen.. Ääh, se on niin kamalaa..
"Hengitys muuttuu todella pinnalliseksi, niskat menevät järkyttävän jäykiksi ja kädet alkavat vapista."
-Mulla on täysin samoja oireita. Varsinkin elokuvissa alan kans 'täristä', niskat on jäykät ja hengitys niin pinnallista, et tuntuu, et kaikki kuulee mun tiheät hengenvedot.
Sä käytit propralia vai? Mäkin oon aatellu, et voisin koittaa sitä, kun meijän lääkekaapista sitä löytyy, äitille määrättyä; voinko mä ottaa sitä, vaikka se on määrätty mun äitille??
Hyvä että en ole aino kuka kärsii tälläsestä..
Voimia sulle 'vasta 17v.'