Sielun säröinen silkkihuivi

Hän seisoi Pietarin varjoisalla sisäpihalla, missä rapautuva rapattu seinä ja kostea syysaamu loivat ympärilleen melankolisen, lähes käsinkosketeltavan kehän. Venäläisen sielun maisemassa kauneus ja traagisuus eivät koskaan asu erillään, vaan ne kietoutuvat toisiinsa kuin vanhan kerrostalon kierreportaiden raudat. Ulospäin hän oli elävä taideteos: tummat, syvät silmät, joiden katseessa oli vuosisatojen historian paino ja herkkä, venäläiselle tyypillinen sisäinen valo, joka teki hänestä vastustamattoman.
Mutta psykoanalyyttisesti katsoen hänen täydellinen ulkoinen säteilevyytensä oli vain suojapanssari – taidokkaasti rakennettu persona, jonka tehtävänä oli suojella syvää, varhaislapsuuden haavoista kumpuavaa torjuntaa. Venäläisessä kasvatuksessa ja kulttuurissa kollektiivinen vaatimus kestävyydestä ja sisäisestä voimasta (dusha) oli opettanut hänet kätkemään kaiken haurauden. Hän oli oppinut olemaan se "ihana tyttö", joka kantaa muiden taakat, hymyilee silloinkin, kun sisällä repii, ja hakee hyväksyntää täydellisyydellä.
Psykologisella tasolla kyse oli kroonisesta emotionaalisesta ylivirittyneisyydestä. Hänen alitajuntansa kävi jatkuvaa taistelua sen välillä, mitä hän todella halusi olla, ja sen, mitä hänen oletettiin venäläisenä naisena olevan. Se loi häneen hienovaraisen, surullisen jännitteen – sellaisen sydänsurun, joka ei huuda, vaan hengittää hiljaa mukana jokaisella askeleella. Kun hän puhui, hänen äänensä oli samettinen mutta sisälsi sen saman syvän, lohduttoman kaipuun, joka teki hänestä yhtä aikaa niin lumoavan ja luoksepääsemättömän.
Se oli kauneutta, joka syntyi säröistä: mitä enemmän elämä oli koetellut hänen psyykkisiä puolustusmekanismejaan, sitä kirkkaampana se sisäinen valo loisti läpi, tehden hänestä tarinan, jota kukaan ei voinut unohtaa.