JuusoLehtola istui olohuoneessaan, tabletti sylissään ja otsa syvissä, hurskaissa uurteissa. Ilma oli sakeana siitä itsetyytyväisyydestä, joka voi kasvaa vain vuosikymmenten aikana hiotun uskonnollisen pikkutarkkuuden keskellä. Hän oli mies, joka tiesi aina miten asiat kuuluu sanoa, miten pyhää oppia on tulkittava ja miten muiden syntiset mutkat suoristetaan. Hänen mielestään hän oli seurakunnan ja palstan järjen ääni, kirkas majakka moraalisen rappeutumisen keskellä.
Mutta palstalla tuuli oli käynyt vastaiskuun.
Kun Juuso oli taas kerran näppäillyt pitkän ja polveilevan selityksensä lain kolmannesta käytöstä, sunnuntaikauppojen synnillisyydestä ja siitä, miten hän ei muka puolusta mitään kontrollikoneistoa – vaikka samalla vahti tarkasti muiden sanavalintoja – joku oli katkaissut hänen loogisen kehänsä tylysti. Koko oppirakennelma oli romahtanut omaan mahdottomuuteensa.
Juuson sormi pysähtyi näytön ylle. Hänen sisällään läikähti se vanha, polttava loukkaantuminen, joka iskee aina silloin, kun joku ei enää kumarrakaan auktoriteettia. Miten joku saattoi väittää vastaan? Miten kukaan kehtasi osoittaa suoraan sen räikeän ristiriidan, että hän ensin kiistää kontrollin ja sitten heti perään puolustelee sitä?
Hän tunsi itsensä fariseukseksi, vaikka ei olisi ikinä ääneen sitä myöntänyt. Siinä missä muinaiset fariseukset seisoivat toreilla pitkissä vaatteissaan vaatien muilta lakia ja järjestystä samalla kun he itse elivät kaksinaamaisuudessa, Juuso teki saman asian digitaalisella foorumilla: mittasi toisten uskoa, ojensi ja rankaisi pilkunnussinnalla, vaatien muilta puhtautta, vaikka hänen omat rivinsä olivat umpisolmussa.
Hätä alkoi hiipiä puseroon. Koska hän ei keksinyt enää yhtäkään teologista koukkua, jolla torjua paljastus, hän turvautui siihen ainoaseen kilpeen, joka hänen kaltaisilleen jää:
– Tämä on selvä AI-vastaus! Botti on ihan solmussa!
Hän kirjoitti lauseen nopeasti, sormet hieman täristen, ja painoi lähetä-nappia. Sillä sanalla hän yritti pyyhkiä pois sen tosiasian, että joku oli nähnyt suoraan hänen lävitseen. Jos vastapuoli ei ollut ihminen, ei hänen itsensäkään tarvinnut olla väärässä.
Juuso nojautui taaksepäin tuolilleen ja huokaisi syvään. Ruudun sininen valo heijastui hänen laseistaan, kun hän tuijotti tyhjää seinää ja yritti vakuuttaa itselleen, että hän seisoi yhä vahvalla kalliolla. Mutta ulkona Oulun syysillassa tuuli ravisteli ikkunoita, eikä mikään määrä hurskaita selityksiä enää peittänyt sitä tosiasiaa, että kulissit olivat murtuneet.
Mutta palstalla tuuli oli käynyt vastaiskuun.
Kun Juuso oli taas kerran näppäillyt pitkän ja polveilevan selityksensä lain kolmannesta käytöstä, sunnuntaikauppojen synnillisyydestä ja siitä, miten hän ei muka puolusta mitään kontrollikoneistoa – vaikka samalla vahti tarkasti muiden sanavalintoja – joku oli katkaissut hänen loogisen kehänsä tylysti. Koko oppirakennelma oli romahtanut omaan mahdottomuuteensa.
Juuson sormi pysähtyi näytön ylle. Hänen sisällään läikähti se vanha, polttava loukkaantuminen, joka iskee aina silloin, kun joku ei enää kumarrakaan auktoriteettia. Miten joku saattoi väittää vastaan? Miten kukaan kehtasi osoittaa suoraan sen räikeän ristiriidan, että hän ensin kiistää kontrollin ja sitten heti perään puolustelee sitä?
Hän tunsi itsensä fariseukseksi, vaikka ei olisi ikinä ääneen sitä myöntänyt. Siinä missä muinaiset fariseukset seisoivat toreilla pitkissä vaatteissaan vaatien muilta lakia ja järjestystä samalla kun he itse elivät kaksinaamaisuudessa, Juuso teki saman asian digitaalisella foorumilla: mittasi toisten uskoa, ojensi ja rankaisi pilkunnussinnalla, vaatien muilta puhtautta, vaikka hänen omat rivinsä olivat umpisolmussa.
Hätä alkoi hiipiä puseroon. Koska hän ei keksinyt enää yhtäkään teologista koukkua, jolla torjua paljastus, hän turvautui siihen ainoaseen kilpeen, joka hänen kaltaisilleen jää:
– Tämä on selvä AI-vastaus! Botti on ihan solmussa!
Hän kirjoitti lauseen nopeasti, sormet hieman täristen, ja painoi lähetä-nappia. Sillä sanalla hän yritti pyyhkiä pois sen tosiasian, että joku oli nähnyt suoraan hänen lävitseen. Jos vastapuoli ei ollut ihminen, ei hänen itsensäkään tarvinnut olla väärässä.
Juuso nojautui taaksepäin tuolilleen ja huokaisi syvään. Ruudun sininen valo heijastui hänen laseistaan, kun hän tuijotti tyhjää seinää ja yritti vakuuttaa itselleen, että hän seisoi yhä vahvalla kalliolla. Mutta ulkona Oulun syysillassa tuuli ravisteli ikkunoita, eikä mikään määrä hurskaita selityksiä enää peittänyt sitä tosiasiaa, että kulissit olivat murtuneet.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.