Kaasupohjainen loppu

Syksyn viilenevässä illassa asfalttikentällä moottorit huusivat ja savu tuoksui palaneelle öljylle, kun nuoret vetivät mopoillaan suoria vetoja kohti pimenevää iltaa. Se oli samaa vanhaa kaahaamista, jota aikuiset paheksuivat ja josta virkavalta kantoi huolta, mutta näille pojille jokainen keulaan noussut pyörä ja poliisin pakoon ajettu lenkki olivat paljon enemmän kuin pelkkää ilkivaltaa.
Ne olivat merkkejä.
Koko yhteiskunta ympärillä tuntui rakoilevan, talous natisi liitoksissaan ja päättäjät puhuivat lenkkipuvuissaan jostain suuresta yhtenäisyydestä, jota ei enää ollut olemassakaan. Mutta siinä missä aikuiset yrittivät vielä pitää kiinni kulisseista, nämä mopoilijat olivat omalla tavallaan heränneet siihen totuuteen, että koko järjestelmä oli jo menetetty. Heidän hurjastelunsa ja piittaamattomuutensa eivät olleet vain nuoruuden hairahduksia, vaan elävä todiste siitä, että säännöt olivat menettäneet merkityksensä.
Jokainen ohi huutava kaksitahtinen ja poliisin nenän edessä tehty ohitus tuntui heidän maailmassaan siltä kuin laivan orkesteri soittaisi viimeisiä säveliään, kun keula painui jo kohti syvää vettä. Pojat eivät yrittäneet korjata maailmaa, koska he näkivät sen minkä harva myönsi: sitä ei voinut enää pelastaa. Jäljellä oli enää vauhti, meteli ja se tyydyttävä tunne, että kun kerran oltiin menossa kohti täyttä tuhoa, sinne mentiin sitten kaasu pohjassa ja omilla ehdoilla.