Kiiltävä syötti

Ikkunasta näkyi toimistotalon parkkipaikka, johon kiiltävä uusi farmariauto parkkeerautui tarkasti viivojen väliin. Autosta astui mies, jonka puvuntakki oli suoraan muotilehdestä ja hiukset huolella geilatut. Hän otti salkustaan kiinni sillä ryhdillä, jolla vallattiin maailmoja tai ainakin muutama uusi markkinaosuus.
Hän teki sitä kaikkea – ylitöitä, budjetteja, strategiapapereiden viilaamista ja yhtiökokousten hymyjä – tasan yhdestä syystä, vaikka ei olisi myöntänyt sitä ääneen edes peilille. Kaiken sen prässin, suorittamisen ja harmaan toimistokoneiston ytimessä hyrräsi primitiivinen, hellittämätön moottori: se ikuinen halu kelvata, se syvä tarve osoittaa olevansa alfanaaraslauman arvoinen ja lunastaa se luvattu paikka kiihkon ja hyväksynnän hierarkiassa.
Yhteiskunta oli rakentanut nerokkaan ansan. Se tiesi tarkalleen, mitä mies halusi, ja lupasi sen palkinnoksi, kunhan hän vain kiltisti luovutti vapauntensa, yöunensa ja elämänsä parhaat vuodet saman oravanpyörän pyörittämiseen.
Mies käveli sisään aulaan, korjasi solmiotaan ja hymyili vastaanottajalle sillä voitolla, joka oli ostettu omalla sielulla. Hän luuli omistavansa pelin, vaikka pelkkä biologinen vipu piti häntä tiukasti remmissä. Kahleet olivat niin kiiltävät, että niistä peilautui vain oma halu, ja siksi hän kantoi niitä ylpeänä aina sinne asti, kunnes koneisto sylki hänestä ulos pelkät luut.