Tuomio tuonpuoleisesta

Oikeussali oli venynyt yli ajan ja avaruuden, sen valkoiset seinät lohkeilivat paljastaen altaan kosmisen tyhjyyden, jossa tähdet sammuivat yksi kerrallaan. Tuomari istui korokkeellaan, mutta hän ei ollut enää lihaa; hänen hahmonsa väreili aineettomana, puhdasta logiikkaa ja kylmää geometriaa heijastavana olentona ulkoisessa tilassa, jossa ajalla ja maapallon fysiikalla ei ollut enää mitään virkaa.
Penkillä istui Juuso, jonka hahmo oli kutistunut pelkäksi täriseväksi, kapeaksi varjoksi tämän todellisuuden edessä. Hänen ympärillään leijui sirpaleina hänen maallinen tuotantonsa: katkenneita videonauhoja, Suomi24-kommenttien jäänteitä ja tyhjiä teologisia argumentteja, jotka hajosivat tomuksi heti, kun Tuomarin katsekenttä osui niihin.
Tuomari ei kohottanut ääntään, sillä tässä tilassa ääni oli pelkkää värinää, joka siirtyi suoraan tajuntaan.
– Juuso Lehtola, Tuomari totesi, ja hänen sanansa purkivat auki jokaisen ihmisen rakentaman suojakilven ja selityksen. – Sinä olet paennut omien kulissiesi taakse, siirtänyt fyysisen kehosi seurojen penkkiriveille ja digitaalisen olemuksesi palstoille, kuvitellen piiloutuvasi sen taakse, ettet muka kuulu mihinkään. Mutta täällä ulkoisessa tilassa mikään ei pysy piilossa.
Tuomarin olemus kirkastui, ja sen valossa Juuson sisäiset ristiriidat paljastuivat paljaana pahuutena ja pelkona: tarve kuulua ja tarve hylätä, pelko omasta mitättömyydestä ja pakonomainen tarve arvostella muita peittääkseen omat entiset virheensä. Jokainen argumentti siitä, että hän ei muka ollut sitä tai tätä, suli pois kuin höyry tyhjyyteen.
– Täällä ei ole väliä sillä, mitä sanoit netissä, eikä sillä, mihin uskonnolliseen liikkeeseen väitit ettet kuulu, Tuomari lausui ilman armoa, mutta myös ilman vihaa – täydellisen objektiivisesti, kuten kone, joka vain lukee järjestelmän virhelokit. – Täällä punnitaan vain se, että koko elämäsi oli pelkkä pakomatka oman peilisi edestä. Tuomio on annettu: kulissit on purettu, eikä sinulla ole enää mitään paikkaa, minne mennä.