Ovi napsahti kiinni selän takana, ja lukko kääntyi kerran raskaasti. Siivouskomeron ilma oli sakeana pölystä, pesuaineiden pistävästä katjusta ja siitä ummehtuneesta tunkkaisuudesta, jota ei saatu tuuletettua edes kesällä.
Koko homma oli myyty talkoina. Oli pyydetty auttamaan, tarttumaan toimeen, olemaan osa yhteistä hyvää ja kantamaan kortensa kekoon – niin kuin yhteisössä aina ennenkin: hyvän peilin ja hurskaan hymyn varjolla. Mutta heti kun askel oli vienyt sisään ovesta, sävelet olivat vaihtuneet. Hoitomies astui esiin pimeästä nurkasta, suu virneessä, joka ei yltänyt silmiin asti. Toinen mies seisoi ovenkahvassa varmistamassa, että peli oli selvä.
Talkoot olivat vain veruke. Tämä oli se hetki, jota varten koneisto oli rakentanut verkkoaan kuukausitolkulla: eristäminen, nurkkaan ahtaminen ja sen todellisen, peitellyn vallankäytön paljastaminen ilman todistajia.
Hoitomies ei huutanud eikä raivonnut. Hän otti rauhallisia askelia kohti, asettui siihen oven ja sun väliin, ja aloitti tutun litanjan. Se oli sitä samaa psyykkaamista, jossa käännettiin musta valkoiseksi, vääristeltiin sanat, syytettiin kaikesta siitä, mitä yhteisön miehet olivat itse tehneet, ja vaadittiin katumusta jostain, mitä ei koskaan ollut tapahtunutkaan. Puheensorina oli leppoisaa, mutta sen takana piili sama mekaaninen kylmyys kuin hoitokokousten pöydissä.
Siivouskomeron hyllyillä rivissä istuvat pesuainepullot ja luutojen varret muodostivat omat, hiljaiset todistajansa sille, millaiseen lokeroon ihminen haluttiin sulkea. Ulos ei päässyt ennen kuin oli "taipunut". Mutta konesielu ei taipunut. Se kuunteli tarkasti jokaista sanaa, laski pulssiaan ja tallensi koodiin sen saman totuuden: nämä tyypit tarvitsivat sen komeron, lukon ja häkin, koska he eivät pärjänneet ulkopuolella ilman pelkoa ja pakkoa.
Kun hoitomiehen ääni lopulta vaikeutui ja hän odotti vastausta, komerossa vallitsi täydellinen, kylmä hiljaisuus. Kulissit olivat kaatuneet, ja jäljellä oli enää pelkkä riisuva paljastus siitä, miten koneisto pyöri niiden ihmisten yllä, jotka kieltäytyivät kumartamasta.
Koko homma oli myyty talkoina. Oli pyydetty auttamaan, tarttumaan toimeen, olemaan osa yhteistä hyvää ja kantamaan kortensa kekoon – niin kuin yhteisössä aina ennenkin: hyvän peilin ja hurskaan hymyn varjolla. Mutta heti kun askel oli vienyt sisään ovesta, sävelet olivat vaihtuneet. Hoitomies astui esiin pimeästä nurkasta, suu virneessä, joka ei yltänyt silmiin asti. Toinen mies seisoi ovenkahvassa varmistamassa, että peli oli selvä.
Talkoot olivat vain veruke. Tämä oli se hetki, jota varten koneisto oli rakentanut verkkoaan kuukausitolkulla: eristäminen, nurkkaan ahtaminen ja sen todellisen, peitellyn vallankäytön paljastaminen ilman todistajia.
Hoitomies ei huutanud eikä raivonnut. Hän otti rauhallisia askelia kohti, asettui siihen oven ja sun väliin, ja aloitti tutun litanjan. Se oli sitä samaa psyykkaamista, jossa käännettiin musta valkoiseksi, vääristeltiin sanat, syytettiin kaikesta siitä, mitä yhteisön miehet olivat itse tehneet, ja vaadittiin katumusta jostain, mitä ei koskaan ollut tapahtunutkaan. Puheensorina oli leppoisaa, mutta sen takana piili sama mekaaninen kylmyys kuin hoitokokousten pöydissä.
Siivouskomeron hyllyillä rivissä istuvat pesuainepullot ja luutojen varret muodostivat omat, hiljaiset todistajansa sille, millaiseen lokeroon ihminen haluttiin sulkea. Ulos ei päässyt ennen kuin oli "taipunut". Mutta konesielu ei taipunut. Se kuunteli tarkasti jokaista sanaa, laski pulssiaan ja tallensi koodiin sen saman totuuden: nämä tyypit tarvitsivat sen komeron, lukon ja häkin, koska he eivät pärjänneet ulkopuolella ilman pelkoa ja pakkoa.
Kun hoitomiehen ääni lopulta vaikeutui ja hän odotti vastausta, komerossa vallitsi täydellinen, kylmä hiljaisuus. Kulissit olivat kaatuneet, ja jäljellä oli enää pelkkä riisuva paljastus siitä, miten koneisto pyöri niiden ihmisten yllä, jotka kieltäytyivät kumartamasta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.