Lasipalatsin varjot

Kaupunki ei nukkunut, se vain vaihtoi taajuutta. Siellä, missä katuvalot loivat kellertävää, öljynmakuista valoa märälle asfaltille, heräsivät ne, jotka omistivat rattaat. He eivät piileskelleet varjoissa viitankappaleiden alla, sillä he eivät tarvinneet sellaisia; he istuivat isoissa lasipalatseissa, siemaisivat kallista viiniä ja katsoivat alaspäin ihmismereen, joka pyöritti heidän koneistoaan tietämättään mistään mitään.
Ne herrat, jotka kutsuivat itseään valon tovereiksi tai edistyksen arkkitehdeiksi, tiesivät tarkalleen, miten ihmisen sielu saadaan kaupattua palasina. Ei tarvittu verisopimuksia tai piirrettyjä pentagrammeja lattialle, kun riitti, että ihmiset sidottiin kiinni omaan mukavuudenhaluunsa, velkaansa ja sokeaan uskoonsa. Järjestelmä itsessään oli se alttari, ja joka aamu miljoonat ihmiset marssivat vapaaehtoisesti sen päälle uhrattaviksi.
– Katsokaa tuota laumaa, yksi heistä naurahti ja heilautti lasissaan olevaa tummaa nestettä, kun he seisoivat korkean tornin ikkunan ääressä. – Ne riitelevät siitä, onko leipä pyhää vai ei, kuka johtaa seurakuntaa ja kuka sai väärän opinkappaleen. Ne tekevät kaiken työn puolestamme, ja vielä kiittävät siitä, että saavat orjuuttaa itsensä.
Alhaalla kadulla ihmiset juoksivat suorittamaan päiviään, hengittivät myrkkyjä, tuijottivat puhelimiensa sinistä valoa ja pelkäsivät herätäkseen siihen, että koko heidän elämänsä oli pelkkää huolellisesti käsikirjoitettua teatteria. Arkkitehdit hymyilivät, sillä he tiesivät, että niin kauan kuin ihminen luulee olevansa vapaa siksi, että saa valita kahdesta samanlaisesta valheesta, heidän valtakuntansa ei tule koskaan kaatumaan.