Pakkoruotsi ja -englanti

Pakkoruotsin suosio on ideologian syytä noussut. Nyt ensimmäistä kertaa sitten mahdollisesti 1970-luvun alun enemmistö kannattaa sitä. Mutta sitä ei enää perustella kuten ennen. Puoltaminen on muuttunut suurelta osin ihan urpomaiseksi. Ei enää yritetä osoittaa kielen tarpeellisuutta vaan vain hoetaan sitä, että se on tarpeellinen. Välillä yritetään sivuuttaa asia kehottamalla kysymään päättäjiltä. "Kysy päättäjiltä, minä en ole ollut päättämässä." Siihen minä sanon: "Minä haluan nyt tietää sinun argumenttisi. En voi muilta kysyä sitä kuin sinulta." Sitten moralisoidaan toista. Leimataan hänet ruotsin kielen ja sen puhujien vihaajaksi. Käytetään henkilökohtaisia hyökkäyksiä. Ennen pakkoruotsin puoltaja sanoi: "Mielipiteesi ei ole loppuun asti harkittu. Katsos, kun ruotsin pakollisuuden puolesta puhuu myös se, että..." Hän selitti ihan asiallisesti. Nyt pakkoruotsin puoltaja lähtee siitä, että vastustaja on vääränlainen ihmisenä. Sitten on otettu aseeksi vedota englannin pakollisuuteen. Englantia ei tosin Suomen laissa ole pakolliseksi määrätty, mutta se muuten enimmäkseen on de facto pakollinen esimerkiksi kuntien päätöksellä. Siten voidaan puhua paitsi pakkoruotsista myös pakkoenglannista. Mutta ne ovat erilaisia ilmiöitä. Pakkoenglanti on syntynyt kielen luontaisen tarpeen korostumisesta, joka ei ole vain Suomeen rajoittuva ilmiö. Pakkoruotsi ei valtaosassa maassa perustu luontaiseen tarpeeseen vaan on keinotekoisesti luotu poliittisilla päätöksillä varta vasten. Ruotsissa englanti on lain mukaan pakollinen aine. Se johtuu siitä, että Ruotsin poliitikot ovat havainneet englannin aseman Ruotsissa sellaiseksi, että on hyvä pyrkiä siihen, että jokainen ruotsalainen pystyy kommunikoimaan tällä kielellä. Vastaavasti kun sen asema Suomessa oli korostunut kuten Ruotsissa hieman aiemmin, Suomessa pyrittiin tekemään englannista lain mukaan pakollinen peruskouluaine. Mutta poliittinen juonittelu johti siihen, että tulevan peruskoulun pakollinen kieli vaihdettiin englannista ruotsiin. Koska kuitenkin tiedettiin, että englantiakin tultaisiin tarvitsemaan, säädettiin velvoite opetella yhtä kieltä äidinkielen ja toisen kotimaisen lisäksi. Erona pakkoenglannin ja -ruotsin välillä on myös se, ettei pakkoenglannin takana ole pikkuruinen englannin kieleen täysin jämähtänyt lobbariroskapuolue, jonka edessä useimmat muut puolueet olisivat rähmällään.



Aiemmin englanti oli Suomessa trendikäs kieli, joka ilmensi muotia, nuorekkuutta jne.. Mutta yhteiskunnassamme englannin asema on nyt niin vahva, ettei se enää niin paljon tunnu. Muodikkaaksi tullutta pakkoruotsia sitten tuetaan solvaamalla englannin kieltä. Pakkoruotsikritiikki yritetään vaientaa johtamalla keskustelu pakkoenglantiin ja korostamalla, että pakkoenglanti on pahempi kuin pakkoruotsi, mille perusteita ei yleensä esitetä.