Hei kaikki..
Haluaisin teiltä neuvoja itseluottamuksen
kasvattamiseen...
Tai siis, haluaisin olla taas onnellinen.
Ennen (eli n.1½v.sitten) olin hyväntuulinen ja
positiivisella asenteella elävä neiti. Sitten
jotakin tapahtui, en edes itse kunnolla muista
sitä aikaa, mutta huomasin olevani alakuloinen
ja HYVIN pessimistinen 16-vuotias tytteli. on niin vaikea kertoa
lyhyesti tarinaani, mutta omat läheiseni (esim.
poikaystäväni Heku-->ollaan oltu yhdessa jo koht
3v., he eivät ymmärrä eivätkä osaa auttaa)
toivoisin edes ympäripyöreitä vastauksia ja
mielipiteitä, että pääsisin matkani alkuun. Haluan
taas elää täysillä ja olla positiivinen persoona,
enkä itseensä käpertyvä pieni perhonen, joka pelkää
menettävänsä läheisensä ja uskoo kokoajan toisten
unohtavan minun olemassaolon. ajatelkaa kuinka
raastavaa on poikaystäväni katsella vieressä, kun
en edes usko hänen rakkauteensa ja siihen, ettei
hän jätä minua taakseen vaan tukee ja auttaa tilanteessa
kuin tilanteessa. minkä hän todellakin on tehnyt.
ehkä vielä sen verran, että häpeän itseäni ulkonäköni takia,
missä kylläkään ei kenenkään läheiseni mielestä ole moitittavaa,
mutta jostain se häpeä ja pelko on tullut ja
haluan todella huomata olevani aivan normaali ja
haluan hyväksyä itseni. en oikein osaa sanoa enää
mitään järkevää. kiitos jos joku jaksoi lukea
ja vielä vaikkapa vastailla. jokainen sana on tärkeä,
koska olen aivan hukassa tämän asian kanssa, enkä
vielä haluaisi psykiatrin juttusille. Hyvää kesää
kaikille siltikin!!
Haluaisin teiltä neuvoja itseluottamuksen
kasvattamiseen...
Tai siis, haluaisin olla taas onnellinen.
Ennen (eli n.1½v.sitten) olin hyväntuulinen ja
positiivisella asenteella elävä neiti. Sitten
jotakin tapahtui, en edes itse kunnolla muista
sitä aikaa, mutta huomasin olevani alakuloinen
ja HYVIN pessimistinen 16-vuotias tytteli. on niin vaikea kertoa
lyhyesti tarinaani, mutta omat läheiseni (esim.
poikaystäväni Heku-->ollaan oltu yhdessa jo koht
3v., he eivät ymmärrä eivätkä osaa auttaa)
toivoisin edes ympäripyöreitä vastauksia ja
mielipiteitä, että pääsisin matkani alkuun. Haluan
taas elää täysillä ja olla positiivinen persoona,
enkä itseensä käpertyvä pieni perhonen, joka pelkää
menettävänsä läheisensä ja uskoo kokoajan toisten
unohtavan minun olemassaolon. ajatelkaa kuinka
raastavaa on poikaystäväni katsella vieressä, kun
en edes usko hänen rakkauteensa ja siihen, ettei
hän jätä minua taakseen vaan tukee ja auttaa tilanteessa
kuin tilanteessa. minkä hän todellakin on tehnyt.
ehkä vielä sen verran, että häpeän itseäni ulkonäköni takia,
missä kylläkään ei kenenkään läheiseni mielestä ole moitittavaa,
mutta jostain se häpeä ja pelko on tullut ja
haluan todella huomata olevani aivan normaali ja
haluan hyväksyä itseni. en oikein osaa sanoa enää
mitään järkevää. kiitos jos joku jaksoi lukea
ja vielä vaikkapa vastailla. jokainen sana on tärkeä,
koska olen aivan hukassa tämän asian kanssa, enkä
vielä haluaisi psykiatrin juttusille. Hyvää kesää
kaikille siltikin!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
itelläni on samanlainen ongelma ja se johtuu siitä että olin aika pahasti koulukiusattu. mulla ei ole edes poikaystävää joka auttais mut onnex on ihania kavereita. niitäkään ei ole paljon mutta tarpeex...! mun jätkäkaveri jätti mut sen takia ku en tunne kuulema sanaa itseluottamus....joka on kyllä totta...! mut se jätkä ei sit varmaan tajunnu mun tilannetta...! no mutta kuitenkin koita selvitä...=)
todellakin, mä olin myös koulukiusattu...mutta
se oli enemmänkin mun perheeni takia..
isä on linnakundi ja eletään sossunrahoilla yms yms..
kakarat kyllä keksii asioita, joilla saa satutettua kaveria..
mulla on muutama kaveri. mutta poikaystäväni ÄITI
on ainut, jolle olen voinut edes vihjaista tästä
asiasta. olen halunnut ottaa asian huolekseni vasta nyt,
koska en enää pysty tutustumaan uusiin ihmisiin
tai edes puhumaan kellekään. koulussa olen aina ollut
valmis vastaamaan kysymyksiin, mutta nyt en vastaa edes
kun minulta kysytään. olen aina ollut kovaääninen,
mutta nykyään puheeni on hiljaista ja änkytän usein.
arvatkaapa, onko hirveää "seurata vierestä" elämäänsä,
koska EN OSAA TEHDÄ mitään asialle..tiedostan ongelmat, mutta
ei ole voimia tai uskomusta ratkaista niitä. toivon todella
apua teiltä..
et kerro, (tai en huomannut) että mikä sun ongelmas on (tai oli). haluun kuitenkin kertoa sulle, että puhuminen auttaa. eikä psykiatrit ole edes pahoja_ei sun ole pakko mennä! ja ne on siä sua varten. itekkin oon muuttunut lyhyessä ajassa, mutta Jumala pitää kuitenkin pinnalla ja huomaa, miten kauniita päivät ovat. lue raamattua ja laula lauluja ja etsi vastausta! hyvä, että sulla on kavereita vierellä!!
ja loppujen lopuksi ihminen kasvaa, joten iloa täytyy löytää ja löytyy tästä hetkestä eikä vain menneisyydestä!:)
Tässä on mun tosi tarinani huonosta itseluottamuksesta :
Viime vuodenvaihteessa pääsin lopullisesti eroon
itsesäälistä ja pakkomielteisistä ajatuksista kuten "olen
huonompi kuin muut". Sitä ennen olin koko siihen astisen
elämäni potenut huonoa itseluottamusta. Ikää mulla on nyt
17 ja puoli vuotta. Kaikki sai alkunsa jännittyneestä
ilmapiiristä kotonani jossa isovanhempanikin vielä kouluun
menoni aikoihin asuivat. Oli paljon erimielisyyksiä esimerkiksi
tilanhoidosta , paljon henkistä painetta
vanhemmillani. Se kai sitten heijastui minuunkin jo
esikouluaikoina. Olin arka ja syrjäänvetäytyvä. Ehkä hieman
pulleakin , eli toisin sanoen erittäin otollinen kohde
kiusaamiselle. Ensimmäisellä luokalla kiusaaminen oli pahinta, henkistä
kiusaamista. Asiaan kuitenkin puututtiin ja
sen jälkeen minua ei ole koskaan kiusattu. Tietenkin kaikille jaellaan
jotakin kummia kommentteja erityisesti ylä-asteella , mutta ei mua
todellakaan kukaan enää kiusannut.
Nuo pari ensimmäistä kouluvuotta kuitenkin jättivät alitajuntaan
sellaisen ajatuksen , että olen muita huonompi.
Mun pitää miellyttää muita tai jään yksin tässä maailmassa.
Tällä hetkellä tuollaiset ajatukset tuntuvat todellakin kaukaisilta ,
mutta silloin se oli totisinta totta.
Jokaisesta eleestä tai sanasta mikä mulle sanottiin aloin aina
miettimään että mikähän tuon takana oli ja ajatteleekohan toi nyt pahaa
minusta. Siis aivan kummia ajatuksia , sillä nyt mä tiedän että ei sitä
nyt ole niin "kuuluisa" että kaikki miettis just mua kaiken aikaa.
Mä en todellakaan uskaltanut olla oma itseni esimerkiksi yläasteaikoina.
Oli hirveä kompleksi muutamasta finnistä minkä omasin , pelkäsin että
joku huomauttaisi mua niistä ja olisin muka sitten jotenkin huono
ihminen. Siis mä murehdin aivan turhaa , sillä mä en ainakaan edes
ajattele jos jollakin on joku näppy naamassa. Kaikillahan niitä on.
Eikä mun ulkonäössä tosiaankaan ollu mitään vikaa. Mutta mä kuitenkin
häpesin itseäni , en uskaltanut vessassa edes peiliin katsoa. Yritin
olla mahdollisimman näkymätön kun jokin rääväsuinen poikaporukka osui
kohdalle. En halunnut mitään kommenttia finneistäni.
Minä luulin että pinnallisilla asioilla kuten ulkonäkö ja koulumenestys
on merkitystä.Luulin että en ihmisenä ole mitään. Ajattelin ettei mua
kukaan huoli ku olen tän näköinen. Sit mulle iski hirvittävä kunnianhimo
urheilun suhteen .Halusin näyttää kaikille että minusta voisi tulla hyvä
lentopalloilija.. olisin jotain suurta ja kaikki voisivat ihailla mun
taitojani.Lähinnä se oli kuitenkin todistelua itselleen , että pystyy
johonkin. Lähdin sen takia kotoani kauemmas kouluun , toteuttamaan
unelmaani. Kun ensimmäisen kerran minulle esiteltiin se asuntolan huone
, jossa tulisin asumaan , iski käsittämätön yksinäisyyden tunne. Se
tyhjä huone valkeine seinineen kuvasi niin hyvin mun olotilaani.
En koskaan unohda sitä tunnetta. Tunsin olevani niin yksin , oudolla
paikkakunnalla josta en tuntenut ketään.
Tuosta yksinäisyyden tunteesta pääsin kuitenkin eroon
purkamalla tuntojani paperille. Ensimmäinen koulupäivä oli vaikea. En
tiennyt ollenkaan mitä tehdä ja minne mennä.
Vähitellen kuitenkin aloin juttelemaan ihmisten kanssa ja sain ihania
ystäviä. Kai minäkin olin jotenkin arvokas kun joku halusi olla mun
ystäväni. Lentisharkoissa olin muita taidollisesti jäljessä kun en ollut
pelannut läheskään niin paljon muihin verrattuina. Sielläkin vähättelin
aina itseäni.
Luulin että muut pitivät mua jotenkin outona ja jännitin puhumista
heidän kanssaan. Mutta itsehän mä omalla vähättelylläni annoin aihetta
johonkin ihmettelyyn , jos sellaista edes oli. Kerran mä murehdin yhden
illan sitä , että aivan varmasti joku henkilö vihaa mua kun se katsoi
mua sillä tavalla. Aivan käsittämätöntä! Sitä on todella vainoharhainen
kun rypee itsesäälissä.
Vuosi kului ja kesällä tulin kotiin. Tarkoitus oli kesällä treenata
hyvin että voisi päästä jopa pelaamaan seuraavana vuonna. Tuo
treenihomma aiheutti minulle paineita , kun en saanut sitä kovin hyvin
edes toteutetuksi. Heinäkuussa olin pari viikkoa poissa kotoa töiden
takia ja sinä aikana mun pikkuveli oli ollut riparilla. Olin kertonut
veljelleni etukäteen että siellä tulee olemaan kivaa , eikä haluaisi
lähteä pois. Itse kun olin ollut isosena edellisenä kesänä.
Muistan kun olin juuri kävelemässä portaita mummon asunnolle
( siellä ne pari viikkoa asustin ) ja soitin pikkuveljelleni.
Se sanoi että siellä leirillä oli ollut mahtavia ihmisiä.
Sillä hetkellä mun päähän välähti , että eihän pikkuveli tiennyt että
harrastiko ne urheilua tai millaset niitten kouluarvosanat oli. Se vain
sanoi siellä olleen mahtavia ihmisiä. Mä aloin miettiä , että enhän mä
veljen silmissä sen kummempi olisi vaikka osaisinkin lentistä pelata.
Mietin ja mietin. Seuraavana aamuna mä suorastaan itkin , sillä mä
tajusin kuinka käsittämätön ikävä mulla oli kotiin.
Mulla ei koko kesän aikana edes ollut ollut mitään eriyistä halua palata
paikkakunnalle missä olin sen vuoden opiskellut.
Tapahtumat alkoivat vyörymään kuin dominopalikat. Pääsin
kotipaikkakunnalleni lukioon toiselle luokalle. Jännitin jälleen
ensimmäistä päivää. Vähitellen pienillä askeleilla aloin nousta niitä
loputtomilta tuntuvia itsetunnon portaita.
Aloin ymmärtää että ihmisille riittää se mikä mä olen.
En ole sen kummempi vaikka kuinka osaisin hakata palloa lattiaan.. Mitä
väliä sillä on?
Oli kulunut kolmisen kuukautta koulun alkamisesta. Olin vihainen
itselleni , en pitänyt itseäni minään kun en ollut saanut kiitettyä
erästä jätkää se reilusta käytöksestä mua kohtaan aiemmin. OLin
nimittäin tuohon poikaa ollut vuotta aiemmin ihastunut ja ilmaissut
asian hänelle. Oli kuitenkin käynnyt ilmi etten mä arvosta edes itseäni
ja se jätkä oli todellakin kohdellut mua reilusti. En ollut edes koskaan
kyseisen henkilön kanssa kunnolla jutskannut.. ja asia oli vielä
tuollainen! Enkä nähnyt sitä ihmistä kuin ohimennen jollakin
välitunnilla sillä hän oli eri koulussa ja välitunnilla kävi aina
hillitön kuhina. Oli kyllä niin vaikea tilanne , onneksi en silloin
vielä tiennyt että ihan oikeasti tykkäsin siitä ihmisestä sillä luulin
että olin keksinyt koko jutun aiemmin. Kuukauden mietin asiaa.. ja
lopulta tein sen.
Mitään niin vaikeaa en koskaan elämässäni tehnyt. En koskaan.
Ei se mikään erityisen mahtava esitys ollut , mutta mitä sitten? Mä olen
luonnostaankin vähän ujo , enkä osaa vieraille ihmisille kovin rennosti
puhua. Mä olin voittanut itseni! Mä olin tehnyt sen mitä en olisi ikinä
uskonut pystyväni tekemään. Eikä mua hävettänyt yhtään , mä vain
tuijotin kyseistä ihmistä silmiin.
Tuo itseni voittaminen oli se ratkaisevin harppaus ylöspäin.
Olin oikeasti ylpeä itsestäni , sain rauhan. Uskoin että minustakin on
johonkin. Vielä oli pientä epävarmuutta ilmaista oma mielipiteensä
joistakin tietyistä asioista , mutta kun aloin vain puhumaan ihmisille
niin sain sitä varmuutta. Kun avautuu ihmisille , se on luottamuksen
osoitus ja hekin katsovat voivansa luottaa suhun. Aluksi se puhuminen
toisillekin oli vaikeaa.. ajatteli että jos joku tyrmää mun mielipiteen.
Mutta kun mä aloin puhua avoimesti asioistani ,
ensimmäisen kerran tein sen mailin kautta kaverilleni , huomasin että se
oli aina vain helpompaa.
Nyt voin sanoa omaavani täysin ok: n itseluottamuksen.
En edelleenkään tykkää esiintyä missään ihmisten edessä , mutta miksi
siitä pitäisi tykätä? Ihmiset ovat erilaisia.
Teen asiat niin kuin itse tahdon , eí ole mitään tarvetta miellyttää
ketään. Koulussa pystyn olemaan vaikka minkänäköisenä kun toisten
mielipiteet minusta eivät kiinnosta sillä kaverini ja ystäväni
hyväksyvät mut tälläisena ja niin minäkin heidät. Miksi pitäisi
miellyttää kaikkia ? Sitä ei kuitenkaan pysty tekemään.
Minä en todellakaan haluaisi olla kukaan muu kuin se kuka minä olen.
Rakastan itseäni , sen voin häpeilemättä sanoa.
Toista ihmistä voi rakastaa vain sen verran kuin rakastaa itseään. Mä
rakastan tuota jätkää joka auttoi mua silloin kerran , koko sielustani.
Niin kuin mä rakastan itseänikin.
Vaikka tämä juttu oli pitkä , toivon että joku jaksoi lukea loppuun
asti. Halusin antaa toivon kipinää samasta ongelmasta kärsiville..
Itsesääli on pohjaton suo , josta on TODELLA vaikea nousta. Aina jos
ajattelet itsestäsi joskus positiivisesti niin joku nykäisee sut taas
syvemmälle.
Mutta se ei ole mahdotonta. Sun täytyy vain tosissasi yrittää.. helppoa
se ei tule olemaan , ei todellakaan.
Mä laitoin ton joskus kolmisen kuukautta sitte jonnekin keskustelupalstalle kirjoittaneeni tekstin tänne , jos siitä olisi jotain apua.
Minä siis tiedän mistä sinä puhut.. Ja voin sanoa että se että sä tiedostat tuon asian on jo hyvä alku :) Vaikka muut ihmiset voivat tukea sinua , niin vain sinä voit itse nostaa itsesi siitä suosta. Tuon minä huomasin.. Luulin että jos saisin toisten hyväksynnän niin sitten olisin jotain. Mutta ei , se oma hyväksyntä on se ratkaisevin. Ja se on aivan uskomattoman vaikeaa!
Askel askeleelta aloin vähitellen muovaaman ajatuksiani ja miettimään asioita. Sit onnistumisen kokemukset ovat ne ratkaisevat. Kuten tuossa tarinassani mainitsin , se että kiitin tuota jätkää , oli jotain sellaista mitä en koskaan olisi uskonut pystyväni tekemään , en KOSKAAN. Kun tuo jätkä oli vielä aikoinaan antanut minulle pakit. Mutta sillä tavalla hän vain osoitti välittävänsä minusta , sillä hän tiesi etten arvostanut itseäni.. Siis nykyään tuo poika on myöntänyt pitävänsä minusta silleen :)
Mieti mikä sinulla olisi sellainen asia , jota et koskaan uskoisi pystyväsi tekemään.. en puhu nyt mistään kympin koenumerosta vaan jostakin oikeaan elämään liittyvästä. JOstain sosiaalisesta tilanteesta yms. Sellanen tilanne , josta et koskaan uskoisi selviytyväsi.. ja sun täytyy tehdä se itse.. Mä ajattelin aiemmin et enhän mä uskalla mennä puhuun sille jätkälle yksin , kun mun kamu ei olis mukana. Ihan kuin kaikki olis kiinni mun kamusta.
Mulla olis vielä jotain muutakin mainittavaa , mutta nyt en muista kaikkea. Voit ihan vapaasti kysellä jos kiinnostaa tietää jotain , vastaan kyllä :)
Joo, mulla on kans toi huono itseluottamus ollut koko elämän ongelmana. Samoin se, etten hyväksy itseäni, pidän muita parempana, kauniimpana, täydellisempänä...Välillä kun olen kavereitten kanssa porukalla, niin iskee sellanen olo, että tunnen olevani älyttömän surkea ihminen heidän rinnallaan. En menesty koulussa, tunnen olevani lahjaton kaikessa, mulla ei ole edes kesätöitä (mut heillä on), tunne olevani joka asiassa heitä alempiarvoisempi ja huonompi. Tuntuu, että heillä on elämää, mutta mulla ei ole. Noi tunteet nitistää mua kasaan ja myrkyttää jokaisen soluni ja tekee musta todella sulkeutuneen.
Olen siis jo 19-vuotias, joten huolestuttaa olenko tällainen koko ikäni?!;(
En ole seurustellut ikinä. Mulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen enkä ole juuri jutellutkaan poikien kanssa. Olen niin ujo ja arka heidän seurassaan ja en voi kuvitellakaan, että joku vois seurustella ikinä mun kanssa. En voi kuvitellakaan, että joku voisi todellakin välittää musta. Pelkään, että jään ikuisesti tällaiseksi. En halua, mutta kun en osaa asialle tehdä mitään.
Olen käynyt kahdella eri koulupsykologilla ja niistä ei ole ollut pätkääkään apua. Olen jutellut kavereille ja he ovat neuvoneet menemään mua aina vaan uudelleen jonnekin psykologille. Ei niistä vaan oo apua. En osaa avautua psykologille niin kuin kavereilleni, joten ehkeivät he saa minusta mitään selvää mikä mulla on.
Kommentteja?;)
Olen aina ollut hiljainen ja yksinäisyydestä pitävä ja myös huonommuuden tunteet ovat tuttuja, mutta nykyään lähinnä karvat nousevat vihaisena pystyyn, kun näen "parempien" kanssasiskojen tai veljien rehvastelua. Voi kumpa ihmiset olisivat sensitiivisempiä toisillensa!
Kaikilla on heikot kohtansa - Tämä ei tosin paljoa auta, jos elämänilo on kadoksissa, mutta bit by bit kohti sitä mitä haluaa on mentävä, eikä vain luisuttava mustiin syövereihin. Huono on vahva sana, mutta niin on myös hyvä ja OK kelpaa myös.
Aina oma taistelutahto ei riitä, joten tukeudu rohkeasti ammattiapuun. Tosin joskus voi olla erittäin vaikea löytää juuri itselleen sopivaa apua.
ihan samanlainen ongelma,kaikkineen poikaystävineen =) help me =)