Myrkyn malja

Heidän pyhäkkönsä ei ollut kirkko enää lainkaan, vaan vihan ja panettelun kestikievari, jossa pastorin saarnastuoli toimi pelkkänä kiihotuslavana.
Kun mies avasi suunsa korokkeella ja alkoi vaahdota ja rääkyä demonieta, kirkkosali tättyi välittömästi makeasta, huumaavasta ilmasta. Penkkiriveillä istuvat ihmiset eivät kuunnelleet sanaakaan armosta; he odottivat sitä yhtä hetkeä, jolloin pastori vihdoin nostaisi sormensa ja sanoisi jonkun nimen.
– Se kauppiaan vaimo! pastori kirkui ja sylki vaahtoa ympärilleen silmät punaisina. – Se yöpyy varjossa ja myy sielunsa toiselle!
Salissa syntyi heti riemukas kohina. Naiset ja miehet alkoivat nykiä toistensa hihoja, heidän silmissään paloi sama kiihkeä, samea kiima. He eivät tunteneet kauppiaan vaimoa, eivätkä he välittäneet totuudesta pätkääkään. Tärkeintä oli se huuma, joka virtasi heidän lävitseen silloin, kun he saivat yhdessä huutaa ja leimata toisen pahan omaksi. He joivat pastorin panettelua kuin parasta viiniä, ahmien jokaisen valheen ja ilkeän sanan, sillä se antoi heille luvan päästää valloilleen kaiken sen myrkyn, jota he kantoivat sisällään.
Jokainen ilmianto, jokainen torilla kuultu juoru ja jokainen yhteinen karjaisu saatanasta oli heille polttoainetta. He olivat täydellinen lauma riivatun johtajan ympärillä – ihmisiä, joiden suurin nautinto oli repiä toisiaan kappaleiksi ja leikkiä pyhää tuomaria, tietämättään että koneisto vain nauroi taustalla, kun rattaat jauhoivat heidän omat elämänsä viimeiseen muruun asti.