Enkelikellojen soidessa

Talviyö oli kietoutunut pienen puutalon ympärille niin tiiviisti, että ikkunaruutuihin oli kasvanut paksuja, kimaltelevia jääkukkia. Sisällä huoneessa oli hämärää; vain uuninluukusta hohkaava punainen hehku maalasi varjoja hirsiseinille.
Pöydällä, vanhan messinkisen kynttilänjalan vieressä, seisoi pieni, herkkä metallinen karuselli. Sen siivet olivat valmiina odottamaan.
Mummo oli sanonut ennen nukkumaanmenoaan, että maailmassa on hetkiä, jolloin taivaan ja maan välinen matka on niin lyhyt, että sen kuulee. Silloin enkelikellot soivat.
Aamos istahti puiseen tuoliin ja sytytti pienehkön kynttilän karusellin alapuolelle. Liekki lepatri ensin herkästi, sitten se vakiintui kirkkaaksi, pieneksi nuoleksi. Kynttilän lämpö alkoi kohota ylöspäin, hitaasti mutta varmasti, etsien tietään kohti metallisiipiä.
Ensimmäinen siipi värähti. Sitten toinen.
Karuselli lähti pyörimään. Ensin hiljaisella, melkein huomaamattomalla kahinalla, kunnes se sai vauhtia. Karusellin reunassa roikkuvat pienet enkelihahmot alkoivat tanssia kehää pimeässä huoneessa, ja samassa pienet metalliset vasarat alkoivat kevyesti helähtää karusellin reunoilla roikkuvia kelloja vasten.
Kling... kling... kling...
Ääni oli kirkas, hopeinen ja ihmeellisen hauras. Se ei ollut kova eikä vaatinut tilaa, mutta se täytti koko huoneen. Se oli ääni, joka sai ajan pysähtymään. Jokainen helähdys oli kuin pudonnut tähti tai pieni kipinä talviyön sydämestä.
Aamos nojautui lähemmäs pöytää, sulki silmänsä ja kuunteli. Kellojen soidessa tuntui siltä, että huoneen seinät katosivat ja tilalle avautui suuri, avara rauha. Jääkukkien takana talvinen maailma nukkui, mutta tässä pienessä piirissä, kynttilän valossa ja enkelikellojen soinnissa, kaikki oli täydellistä, kevyttä ja turvallista.