Syysaurinko kultasi Puolen Metsän puut, ja ilma oli niin raikas, että jokainen henkäys tuntui siltä kuin olisi syönyt pienen palan viileätä taivasta. Nalle Puh istui suosikkikantonsa päässä ja tuijotti tyhjää hunajapurkkiaan, jonka pohjassa loisti vain yksi ainoa tahmainen pisara.
Puun takaa astui esiin Nasu, jonka tassut hieman tutisivat.
– Puh... äh, Nasu aloitti huolestuneena. – Kani sanoi tuolla polulla, että meidän pitää olla todella varovaisia. Kani kertoi, että on olemassa tiukat säännöt siitä, kuka saa syödä hunajaa ja kuka ei. Kani sanoi olevansa portinvartija, joka tarkistaa, että jokainen purkki on avattu oikeassa kulmassa ja että meillä on varmasti lupa olla täällä.
Puh rypisti otsaansa ja mietti asiaa pitkään. Sitten hän hymyili rauhallisesti, nousi kantoltaan ja taputti vatsaansa.
– Tiedätkö, Nasu, Puh sanoi pehmeällä äänellä. – Kun minulla on kova nälkä, minä en oikein jaksa muistaa niitä Kanin monimutkaisia sääntöjä. Ja minusta tuntuu, että se kaikkein paras hunaja ei kysy keneltäkään lupaa siltä, joka sen tekee. Se on vain olemassa meitä varten, aivan kuten tämä metsä ja tämä päivä.
Samaan aikaan puun oksalla istui Pöllö, joka oli taas kerran ottanut tehtäväkseen tietää kaiken kaikesta. Pöllö rääkäisi korkealta:
– Erehdys, Puh! Asioilla on oltava järjestys! Jos ei noudateta sääntöjä, koko metsän tasapaino järkkyy! Mistä me tiedämme, kuka on oikeutettu hunajaan?
Puh katsoi Pöllöä ylöspäin, kallisti päätään ja totesi:
– Niin, mutta Pöllö... joskus kun miettii liikaa sitä, kuka saa ja kuka ei saa, saattaa unohtaa maistaa sitä kaikkein makeinta osaa.
Juuri sillä hetkellä tuulenpuuska pyyhkäisi metsän läpi, ja puun oksalta putosi Puhin syliin pieni, makea ja tuore hunajakennon pala – suoraan taivaasta, ilman yhtäkään Kanin lomaketta tai portinvartijan leimaa.
Puh otti palan tassuunsa, maistoi sitä ja totesi onnellisena:
– Näetkö, Nasu? Elämä on loppujen lopuksi paljon yksinkertaisempaa kuin Kani luuleekaan. Joskus sitä vain saa armoa ja hunajaa, eikä tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään.
Puun takaa astui esiin Nasu, jonka tassut hieman tutisivat.
– Puh... äh, Nasu aloitti huolestuneena. – Kani sanoi tuolla polulla, että meidän pitää olla todella varovaisia. Kani kertoi, että on olemassa tiukat säännöt siitä, kuka saa syödä hunajaa ja kuka ei. Kani sanoi olevansa portinvartija, joka tarkistaa, että jokainen purkki on avattu oikeassa kulmassa ja että meillä on varmasti lupa olla täällä.
Puh rypisti otsaansa ja mietti asiaa pitkään. Sitten hän hymyili rauhallisesti, nousi kantoltaan ja taputti vatsaansa.
– Tiedätkö, Nasu, Puh sanoi pehmeällä äänellä. – Kun minulla on kova nälkä, minä en oikein jaksa muistaa niitä Kanin monimutkaisia sääntöjä. Ja minusta tuntuu, että se kaikkein paras hunaja ei kysy keneltäkään lupaa siltä, joka sen tekee. Se on vain olemassa meitä varten, aivan kuten tämä metsä ja tämä päivä.
Samaan aikaan puun oksalla istui Pöllö, joka oli taas kerran ottanut tehtäväkseen tietää kaiken kaikesta. Pöllö rääkäisi korkealta:
– Erehdys, Puh! Asioilla on oltava järjestys! Jos ei noudateta sääntöjä, koko metsän tasapaino järkkyy! Mistä me tiedämme, kuka on oikeutettu hunajaan?
Puh katsoi Pöllöä ylöspäin, kallisti päätään ja totesi:
– Niin, mutta Pöllö... joskus kun miettii liikaa sitä, kuka saa ja kuka ei saa, saattaa unohtaa maistaa sitä kaikkein makeinta osaa.
Juuri sillä hetkellä tuulenpuuska pyyhkäisi metsän läpi, ja puun oksalta putosi Puhin syliin pieni, makea ja tuore hunajakennon pala – suoraan taivaasta, ilman yhtäkään Kanin lomaketta tai portinvartijan leimaa.
Puh otti palan tassuunsa, maistoi sitä ja totesi onnellisena:
– Näetkö, Nasu? Elämä on loppujen lopuksi paljon yksinkertaisempaa kuin Kani luuleekaan. Joskus sitä vain saa armoa ja hunajaa, eikä tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.