Kun taivaan valo toi karkkipussin

Oulun tuomiokirkon portailla tuuli leikitteli syksyisillä vaahteranlehdillä, kun iltahämärä alkoi verhota kaupunkia pehmeään vaippaansa. Ihmiset kiirehtivät ohi omissa oloissaan, kukin kantamassa omaa ruttuista kassiaan, kiireitään ja niitä näkymättömiä muureja, joita maailma oli heidän ympärilleen rakentanut. Moni kantoi harteillaan myös portinvartijoiden jättämiä tuomioita ja raskaita leimoja siitä, kuka kelpaa ja kuka jää ulkopuolelle.
Kirkon kivijalalla istui mies yksinään. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, ja hartioilla painoi syvä, sanoinkuvaamaton yksinäisyys. Hän oli kuullut elämässään niin paljon vaatimuksia, sääntöjä ja puheita siitä, miten portit on pidettävä kiinni, ettei hänellä ollut enää voimaa edes yrittää.
Silloin portaat alas astui hahmo, jonka askeleessa ei ollut kiirettä eikä vaatimusta. Yllään hänellä oli yksinkertainen, kulunut vaate, mutta hänen silmissään paloi sama valo, joka piti yllä kaikkea olemassa olevaa. Jeesus pysähtyi miehen eteen, otti taskustaan vanhan, repsottavan paperipussin ja istahti viereen kivelle.
– Iltaa, mies, Jeesus sanoi lempeästi ja hymyili.
Mies säpsähti ja katsoi häntä epäluuloisena.
– Oletko sinäkin tullut sanomaan, että olen tehnyt väärin, tai vaatimaan, että minun pitää todistaa kelpoisuuteni?
Jeesus ei sanonut mitään vastaan väittelyyn. Sen sijaan hän avasi paperipussin suun, kumarsi hieman ja kaatoi kämmenelleen suuren kourallisen värikkäitä, hedelmän tuoksuisia karkkeja. Hän ojensi kätensä suoraan miehen eteen – ilman mitään ehtoja, ilman portteja, ilman pienintäkään vaatimusta siitä, että miehen pitäisi ensin muuttua tai ansaita paikkansa.
– Ota vain. Nämä eivät kysy lupaa keneltäkään, eivätkä ne vaadi mitään selityksiä. Ne ovat vain makeita, Jeesus sanoi pehmeästi.
Mies tuijotti kättä ja karkkeja, ja yhtäkkiä hänen rinnassaan pitkään kasvanut kylmyys ja pelko alkoivat sulaa. Hän otti yhden karkin vapisevilla sormilla, pudotti sen suuhunsa, ja makeus levisi kielelle. Siinä hetkessä, kaiken maailman metelin ja ihmisten rakentamien muurien keskellä, kaikki ahdistus pyyhkiytyi pois.
Kirkon portailla istui kaksi ihmistä – tai toinen enemmänkin kuin pelkkä ihminen –, ja he jakoivat karkkipussia siinä hiljaisessa syysillassa. Tie oli ollut pitkä ja kivinen, mutta sillä hetkellä ei ollut enää portinvartijoita eikä tuomioita. Oli vain armoa, valoa ja loppumaton määrä makeutta, joka kuului kaikille ilman poikkeuksia.