Pilven reunalla ja nettiriitojen yllä

Istun täällä korkealla, kultaisen pilven reunalla, ja heiluttelen varpaitani pilven hattaran läpi. Siitä on hyvä kurkistaa alas maan päälle, missä ihmiset touhuavat kaikenlaista.
Minä olen taivaan pikku enkeli. Siipeni ovat vielä aivan untuvaiset ja helmiäisenhohtoiset, ja minulla on pieni kultainen sädehäke, joka vähän kutittaa, jos sitä yrittää korjata suoraan.
Tänään olen katsellut teidän touhujanne. Siellä on taas väitelty ja taisteltu netissä niin että ruudut höyryävät. On huudettu puolin ja toisin, leimattu toisia milloin miksikin, ja yritetty olla kauhean isoja tuomareita ja opettajia.
Minä vain huokaisin, otin pienet valkoiset siipeni ja lennähdin lähemmäs sitä kaikkea meteliä.
Ihmiset luulevat siellä, että mitä kovempaa he huutavat ja mitä enemmän he syyttävät toisiaan, sitä lähempänä taivasta he ovat. Mutta meillä täällä ylhäällä asiat ovat aivan toisinpäin. Täällä ei ole lainkaan kiire todistaa kenellekään olevansa oikeassa. Täällä on vain sellaista valoa, lämpöä ja hiljaista rauhaa, jota on vaikea edes kuvailla.
Pikkuenkeli kun olen, minä laskeuduin yhden sellaisen nettikeskustelun yläpuolelle, missä taidettiin taas kerran kiistellä siitä, kuka on oikea ja kuka väärä uskova. Siellä heilui vaikka minkälaisia isoja sanoja ja otsikoita.
Minä vain hymyilin, otin kämmenelleni pienen hiukkasen taivaan kultaista valoa ja puhalsin sen varovasti alas ihmisten keskelle – ihan vain muistutukseksi siitä, miltä oikea rakkaus tuntuu. Sellaistahan se on: se ei kolise, se ei tuomitse, eikä se vaadi että toinen lyödään maahan. Se vain haluaa, että toisella olisi hyvä olla.
He eivät taidattaneet huomata sitä valonsädettä, kun olivat niin kiireisiä siinä vänkäämisessä. Mutta minua se ei haitannut yhtään. Nostin siivenkärjet korvieni suojaksi, pyörähdin iloisen voltin pilven reunalla ja nauroin heläyttelin – sillä minä tiedän, että taivaassa ei lasketa sitä, kuka oli oikeassa, vaan sitä, kuka rakasti eniten.