Olen viime syksystä ollut hyvin väsynyt ja voimaton.
Missään ei tunnu olevan mitään järkeä ja kaikki on niin turhaa.
Ylös nouseminen joka aamu on suuren tuskan takana ja ihmisille hymyileminen vaatii aivan liikaa.
En jaksa mitään, en syödä, en nukkua enkä valvoa. Olo on jatkuvasti ahdistunut ja sietämätön tai sitten vain lopenuupunut.
Materialistisesti katsottuna minulla on kaikki hyvin: minulla on harrastus, ystäviä, kavereita, tulen ehjästä perheestä enkä ole reputtanut yhtään kurssia lukiossa.
Sisällä en kuitenkaan jaksa, olen sekaisin kaikessa. Kun olo on tosi kurja ja tuntuu siltä ettei tämä voi kuulua normaaliin elämään.
Mutta kai sen on pakko kuulua, kun kaikki sanovat niin.
Tuo on vain normaalia teini-iän kriisiä, sanovat.
Kaikki sanovat niin joten kai minunkin on uskottava viimein,otettava itseäni niskasta kiinni ja piristyttävä.
Kaksi läheisintä ystävääni tosin eivät ole samaa mieltä kuin muut. He käskivät minut lääkärille. Heidän mielestään olen muuttunut apaattisemmaksi ja itken jatkuvasti.
Kävin nuorisopsykiatrin vastaanotolla viime viikolla. Hän sanoi, kuten arvasin, että olen ihan normaali. "Olet tavallinen nuori tavallisesta perheestä eikä sinulla ole ongelmia."
Olen tavallinen nuori koska en juo/polta/käytä huumeita/ viiltele itseäni/ haudo tällä hetkellä itsemurhaa. Normaaliuttani lisää se että tulen ehjästä perheestä.
Olen siis kaikin puolin kunnon nuori: minulla ei siis ole minkäänlaista syytä eikä näin ollen lupaa ongelmiin.
Minulla ei ole ongelmia koska olen normaali. Mutta koska kaikki minussa on niin normaalia, minussa ei ole mitään erityistä tai yksilöllistä. Olen täysin harmaata massaa ja korvattavissa aivan koska hyvänsä.
Jos minussa ei ole mitään erityistä, ei mitään korvaamatonta ja säilyttämisen arvoista miksi minun sitten käsketään pysyä hengissä?
Olenko olemassa jotta muut voisivat olla erilaisia? Korvaavattomia?
Anteeksi kun kirjoitan tänne teidän kiusaksenne, tiedän ettei minulla ole siihen mitään syytä. Olen vain itsekäs nuori joka kerjää huomiota. Olen pahoillani.
Missään ei tunnu olevan mitään järkeä ja kaikki on niin turhaa.
Ylös nouseminen joka aamu on suuren tuskan takana ja ihmisille hymyileminen vaatii aivan liikaa.
En jaksa mitään, en syödä, en nukkua enkä valvoa. Olo on jatkuvasti ahdistunut ja sietämätön tai sitten vain lopenuupunut.
Materialistisesti katsottuna minulla on kaikki hyvin: minulla on harrastus, ystäviä, kavereita, tulen ehjästä perheestä enkä ole reputtanut yhtään kurssia lukiossa.
Sisällä en kuitenkaan jaksa, olen sekaisin kaikessa. Kun olo on tosi kurja ja tuntuu siltä ettei tämä voi kuulua normaaliin elämään.
Mutta kai sen on pakko kuulua, kun kaikki sanovat niin.
Tuo on vain normaalia teini-iän kriisiä, sanovat.
Kaikki sanovat niin joten kai minunkin on uskottava viimein,otettava itseäni niskasta kiinni ja piristyttävä.
Kaksi läheisintä ystävääni tosin eivät ole samaa mieltä kuin muut. He käskivät minut lääkärille. Heidän mielestään olen muuttunut apaattisemmaksi ja itken jatkuvasti.
Kävin nuorisopsykiatrin vastaanotolla viime viikolla. Hän sanoi, kuten arvasin, että olen ihan normaali. "Olet tavallinen nuori tavallisesta perheestä eikä sinulla ole ongelmia."
Olen tavallinen nuori koska en juo/polta/käytä huumeita/ viiltele itseäni/ haudo tällä hetkellä itsemurhaa. Normaaliuttani lisää se että tulen ehjästä perheestä.
Olen siis kaikin puolin kunnon nuori: minulla ei siis ole minkäänlaista syytä eikä näin ollen lupaa ongelmiin.
Minulla ei ole ongelmia koska olen normaali. Mutta koska kaikki minussa on niin normaalia, minussa ei ole mitään erityistä tai yksilöllistä. Olen täysin harmaata massaa ja korvattavissa aivan koska hyvänsä.
Jos minussa ei ole mitään erityistä, ei mitään korvaamatonta ja säilyttämisen arvoista miksi minun sitten käsketään pysyä hengissä?
Olenko olemassa jotta muut voisivat olla erilaisia? Korvaavattomia?
Anteeksi kun kirjoitan tänne teidän kiusaksenne, tiedän ettei minulla ole siihen mitään syytä. Olen vain itsekäs nuori joka kerjää huomiota. Olen pahoillani.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jokainen ihminen on arvokas.
Tsemppiä!
on kaikkialla ympärillämme. Siihen kuuluvat ihmiset joissa ei ole mitään erityistä, jotka ovat tavallisia eli normaaleja.
Kuten minä. Vaikka se tuntuu minustakin ajatuksena ikävältä, maailmassa on pakko olla useita kaltaisiani ihmisiä, sillä muuten olisin erityinen, eikä normaalius ole erityistä. Se on normaalia.
Olet selkeästi masentunut. Vaihda lääkäriä, kyllä joku tulee varmasti avuksesi!
Väsymystä? Kyseessä voisi olla ihan vain anemia? Rautalääkkeistä voisi silloin olla apua? Hyviä vointeja sinulle!
Sama lääkäri, jolla kävin tutkitutti senkin. Kyselin tuloksia jo sanoivat että verenkuvani on ihan normaali, ei hätää ja hyvät jatkot.
Minulle todettiin ala-asteesta lukion ensimmäiselle luokalle joka kokeessa todettiin anemia ja olen silloin tällöin vaivautunut jopa syömään rautalääkkeitä, mutta nyt se on kai sitten loppunut.
On se niin ihanaa olla tutkitusti normaali.
Haluaisin kittää kaikkia jotka ovat lukeneet tämän ja niitä jotka vastasivat avunhuutooni.
Olen nyt hakeutunut uudestaan hoitoon, sain keskivaikean depresion diagnoosin ja aloitan mahdollisesti ensi viikolla lääkityksen.
Pitkään on odotettu ja tarkkailtu ja kituutettu mutta ehkä tämä tästä.
Vaikken ole juuri energisempi nykyään ovat asiani paremmalla mallilla. Ainakin yritän ajatella niin.
Kiitos kaikille vielä kerran.