muistot tiivistyvät kyyneleiksi

Kaikki ei katoa kerralla.

Ensin lähtevät äänet,
sitten huoneiden lämpö,
sormien muistama kosketus,
askelten tuttu paino lattialla.

Kasvot viipyvät pisimpään.

Ne palaavat öisin
paikoista, joita ei enää ole,
ja katsovat minua
kuin aika olisi vain ovi,
jonka voisi vielä avata.

Mutta muistot eivät osaa kuolla.

Ne kerääntyvät hiljaa,
pakkautuvat vuosien painosta
yhä pienempään tilaan,
kunnes kokonainen maailma
mahtuu yhteen pisaraan.

Siellä ovat vielä kadut.
Ikkunoissa palaa valo.
Jossain nauretaan.
Jossain olen vielä minäkin,
ennen kuin tiesin
että kaikki voi muuttua muistoksi.

Sitten kyynel irtoaa.

Hetken se kantaa kaiken:
ihmiset, päivät, lupaukset,
auringon tietyn sävyn,
äänen jota en enää kuule.

Kokonaisen menetetyn maailman
silmän ja ihon välissä.

Ja kun se viimein putoaa,
maailma ei katoa.

Se vain muuttuu vedeksi.