Maaoravien joululaulu lumisen kuusen alla

Maan alla, paksun roudan ja hangen kätkössä, oli toinen maailma. Siellä, vanhan kelon juurakon suojaisessa varastokolossa, viisi pientä maaoravaa – Nipsu, Napsu, Piippa, Paappa ja pikkuinen Tuisku – heräsivät kesken talviunensa johonkin outoon ja kutkuttavaan.
Ylhäältä metsästä kuului vaimea, tuulen mukana kulkeutuva ääni. Se ei ollut pelkkää tuulen huminaa, vaan rytmikästä, korkeaa helinää ja laulua.
– Kuuletteko? Tuisku kuiskasi, nousi takatassuilleen ja pyyhki uniset unihiekat silmistään. – Maa on muuttunut valkoiseksi, ja tuolla ylhäällä tapahtuu jotain.
Pikkuiset maaoravat kaivoivat tiensä varovasti ylös lumikannen alle johtavaan käytävään. Kun he työnsivät pikkuruiset kuononsa hangen läpi ilmaan, he haistvoivat jotain aivan uutta: pakkasen kirpeän puhtauden, savun tuoksun ja kaukaa kantautuvan kynttilöiden lämmön.
Metsä oli puettu valkoisiin vaippoihin. Kuuset painoivat lumitaakkaansa, ja taivaalla loimottivat revontulet, jotka piirsivät vihreitä ja violetteja nauhoja pohjoisen yöhön.
– On jouluyö! Paappa, vanhin ja viisain maaoravista, mumisi parransa alta. – Nyt on aika laulaa maaoravien joululaulu.
Silloin pikkuiset maaoravat istuutuivat lumiselle lumikinoskammposkelle, nostivat hännät selkänsä päälle ja aloittivat oman, hiljaisen joululaulunsa. Se ei soinut kirkon uruissa, vaan kuusen tyvellä pienten sydämien sykkeellä:
Kun hanki peittää maat ja puut,
ja unessa on metsän suut,
me pienet oravat herätään,
valkoiseen jouluun kurkistetaan.
Ei ole meillä kynttilää,
vaan taivas loistaa ylhäällä.
On käpy kallis, siemen tuore,
on joulu pienellä ja suurella.
Heidän äänensä olivat korkeita ja heliseviä kuin jääpuikot tuulessa. Kun laulu kaikui metsän hiljaisuudessa, pöllö tähysteli oksaltaan, ja jopa taivaan tuulet tuntuivat hiljentyvän kuuntelemaan. Maaoravat pitivät toisiaan lähellä pakkasessa, söivät muutaman piilostaan kaivamansa kuusenpähkinän ja katsoivat, kuinka maailma lepäsi rauhassa. Joulu oli tullut myös maan alle.