henkinen puoli...

Itse olen vasta alkanut taekwondon harrastamisen (keltaisen vyön koe torstaina) ja yksi asia mistä olen erityisesti pitänyt on se, että ainakin meidän seurassa salietiketistä on pidetty kiinni tarkasti. Henkiseen puoleen en ole vielä ehtinyt muuten tarkemmin tutustua kuin kumarrusten, muiden kunnioittamisen sekä harjoitusten lopussa suoritettavan mietiskelyn muodossa. Ehkä olen ollut todella herkkä vaikutteille, mutta minusta on karsiutunut osa tyhmästä teinityttö asenteesta tämän kevään aikana. Jo on ollut aikakin (täytän kesällä 20 v.). Pidän lajistani paljon siksi, että harjoituksissa ei näy kikattelijoita ja ihmisiä jotka treenaavat vain puolella teholla. Kai tämäkin liittyy siihen henkiseen puoleen, kun treenaa täysillä, niin oppii itsestään uutta. Joudun pitämään kesällä pientä taukoa harjoittelussa, mutta syksyllä jatkan uudelleen entistä suuremmalla innolla ja toivon, että treeneissä keskitymme myös enemmässä määrin henkiseen voimaan.

Kyllä ne henkisen puolen piirteet varmaan auttavat harjoitteluun keskittymistä, ainakin omalla kohdallani tuntuu siltä. Luultavasti niillä myös saadaan osa pelkkää tappelua hakevista pois saleilta, hyvä asia sekin. Eipä sellaiset kovin pitkään kestä muutenkaan.

Jonkinlaisella henkisellä vahvuudella pystyy lisäksi välttämään tappeluja, kun tietää, että fyysisten tekniikoiden käyttö on kaikkien kannalta huonoin vaihtoehto.

Jos pitää budolajeja tosiaan "lajeina" niin sillon pitäis ottaa se budo-liite sieltä pois, samalla tippuu koko henkinen kysymys.

Mutta Bu Do, Soturin Tie ei oo yhtään sen enempää hikiurheilujumppa kuin itämainen trendi "ohifeeltheuniverse" hihhulihommakaan.

Se on elämäntapa. Hioo sua fyysisesti ja psyykkisesti samaan aikaan. Jalostaa sun tekniikkaa ja jalostaa sun persoonallisuutta. Et sä tee tekniikalla mitään (hyvää ainakaan) ilman vahvaa, taistelutahtoista mieltä. Mielen vahvistaminen pitäis kuulua jokaisen itseään budokana pitävän harrastajan treeniohjelmaan.

Mutta näinhän se ei ikävä kyllä ole =(

En ole kovin henkisen tien kulkija, enkä häpeä itseäni. Joskus nuorempana ajattelin, että kamppailulajiharrastajan "pitäisi" olla sellainen. Yritin meditoida, luin itämaista filosofiaa yms. mutta se ei ollut minun juttuni.

Salietiketistä pidän kiinni, mutta kai enemmänkin siksi, että niin on tapa. Silti esim. kumartelu kädet nyrkissä, tai käsien läpsäyttäminen reisiin kumarruksen aikana tuntuvat siltä, kuin joku kynsisi liitutaulua. Voisin kuvitella harjoittelevani ilman _mitään_ etikettiä, mutta en niin, että etiketti on olemassa, mutta siitä ei piitata.

Käytöstavat nyt ovat sitten jo ihan harjoitustekninen juttu. Kenenkään harjoittelusta ei tule mitään, jos opettajalle väitetään jatkuvasti vastaan, parille tehdään tahallaan hallaa, juorutaan mitä sattuu kesken harjoittelun jne.

Henkisestä puolesta painotan enemmänkin sitä, että treenataan henkisesti täysillä, tehdään jokainen suoritus huolella ja keskitytään harjoitteluun, kun ollaan salilla. Sekä lisäksi "kantin" kohottamiseen. Sen spiritin luomiseen, jolla käännetään kamppailu voitoksi, vaikka hampaat on kurkussa ja vastus ylivoimainen.

En kuitenkaan väitä, että tämä on se ainoa oikea tapa treenata. Jokaisen on itse mietittävä kohdaltaan, mitä harjoittelultaan haluaa. Mutten myöskään suostu myöntämään, että olisin väärässä. Ei, tämä tapa treenata ei ole oikein tai väärin, se on, mitä minä toivon.