... piolustusninisterinä ollessaan.
Muutenkin keskusta toimi hallituksessa.
Muutenkin keskusta toimi hallituksessa.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Eikö palstan aihe kiinnosta?
Taitaa mennä persetröllin aika "kommareiden" solvaamiseen!
Missä on "kirkonimen evl"?
Kangi Kakkone Paras Pulustus Nimisteri Ikänä!!!🐦⬛🐮🍀
🐷🐽RÖH!💩🍀☠️
Ainakin parempi kuin tämä nykyinen "liimaletti".
Keskustalla on suunta hieman hukassa. Onko koko Suomen asialla vai pelkästään maaseudun.
Hiemab ponneton meno. Kekkosen ajasta on taannuttu.
Kaikkonen ei ainakaan ollut mukana salaisessa murhaliitossa kuten hänen seuraajansa.
Onhan täällä näemmä sentään jollain Kepun kannattajalla haave palata Marinin ajan hallituskokoonpanoon. Siinähän se Kaikkonen oli puolustusmnisterinä. Ei Kaikkosen toiminta siinä kummoista ollut, mutta ei hän töpeksinytkään. Kenraalkuntahan on aina halunnut Suomeen heikon puolustusminiisterin. Kenraalit haluavat pitää päätösvallan itsellään. Tässä mielessä Antti Häkkänen taidetaan kokea vähän epäilyttävänä tyyppinä, kun hän pyrkii sooloilemaan yli sen, mihin puolustusministerin roolissa on totuttu. Puolustusministerin tehtävä on yleensä palkinto puolueen vähän yksinkertaisemmalle mutta lojaalille kansanedustajalle silloin, kun puolueella on useampia miinisteripaikkoja. Puolustusministeriksi pääseminen on eräänlainen suojatyöpakkaministerin homma. Kenraalt haluavat siihen kaikkea muuta kuin oma-aloitteiseen jees-jees -miehen. Onhan siinä kerran ollut nainenkin, mutta hän ei tullut näistä valtapuolueista, minkä vuoksi valintakriteerit eivät päteneet häneen. Elisabeth Rehn oli kuitenkin hyvä pr-veto puolustusvoimille.
Puolustushallinnossa tosiasiallinen päätösvalta on aina ollut presidentillä, puolustusvoimien komentajalla ja kenraalikunnan vaikutusvaltaisimmilla jehuilla. Puolustusministeri on lähinnä kirjuri, joka kirjaa näiden päätökset papereihin. Kaikkonen on aika lailla tyyppiesimerkki tehtävään soveltuvasta poliitikosta. Lahjaton ja kuuliainen.
Häkkänen pyrkii saamaan kylläkin valtaa ja hyötyä yhdessä Orpon kanssa salaisella murhaliitollaan joka taas ei palvele Suomen eikä suomalaisten etuja vaan pyrkii tuhoamaan Suomen valtion. Orpon ja Häkkäsen uhrit, jotka he ovat surmanneet, huutavat tomusta kostoa sille (salaiselle murhaliitolle) sekä niille, jotka sen perustivat.
Puolustusministerin tehtävä on helppo siitä syystä, että hänen päätösvallassaan olevat asiat ovat pitkän linjan päätöksiä, joista jo lähtökohtaisesti ollaan laajasti samaa mieltä. Esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyydestä oltiin vuosikymmeniä yli puoluerajojen yhdessä sitä mieltä, että Suomen ei tule olla jäsen, mutta kun jäseneksi päätettiin liittyä, siitäkin päätös tehtiin käytännössä yksimielisesti.
Onkohan Häkkänen peräti ensimmäinen puolustusministeri, jonka luottamuksesta on äänestetty eduskunnassa? Sekin epäluottamusesitys oli pelkkää lähestyviin vaaleihin liittyvää poliittista peliä.
En muista, että hallituksille olisi koskaan tehty välikysymyksiä puolustusministerin tehtävään liittyen. Toinen vastaava "helppo" ministeriys on ulkoministerillä. Onko heidänkään toiminnastaan koskaan tehty välikysymyksiä?
Puolustusministeri ei ole painoarvoltaan merkittävä ministeri. Kenraalikunta haluaa, että ministeri ei alkaa hyppimään heidän silmilleen. Puolustusminsterin on pitänyt nauttia kenraalikunnan luottamusta. Tärkeintä on, että ministeri älyää alistua kenraalien tahtoon.
Ulkoministerin piti nauttia 80-luvulle saakka Kekkosen luottamusta. Ahti Karjalainen on tässä Kekkosen luottomies. Olivathan molemmat K-linjan kärkinimiä. 80-luvulla tämä meni poikki, koska jokainen ymmärtää, ettei Paavo Väyrynen missään mielessä nauttinut Mauno Koviston luottamusta. Siirryimme tässä vaheessa parlamentarismin suuntaan. Koivisto ei ollut Kekkosen tapainen jyrä, joten jopa Väyrynen saattoi toimia ulkoministerinä.
Kompleksisemmaksi tilanne muuttui siinä vaiheessa, kun demareilla oli ulkopolitiikassa värisuora Halonen-Lipponen-Tuomioja. Erityisesti Lipposen ja Tuomiojan sukset olivat aika usein ristissä. Lipponen oli ns. vahva pääministeri, joka tuntui edellyttävän, että ulkoministern tul nauttia ensisijassa hänen luottamustaan. Varsinkin Lipposen Irak-politiikka olisi voinut johtaa merkittävään sekamelskaan, ellei Annel Jäätteenmäki olisi fakseillaan pilannut hänen muutoin oikeutettua kritiikkiään. Välikysymys ei näissä ole ollut välttämättä mikään kriisin merkki. Oppositio on lähinnä tyytynyt kummastelemaan hallitusten sisäisiä eri suuntaan vetoja. Timo Soinin osallistuminen johonkin amerikkalaiseen aamuhartaushömppään ei olisi tullut missään tapauksessa kysymykseen Kekkosen aikana. Hän olisi kysynyt iihmeissään ulkoministeriltä, oliko tämä tullut hulluksi vai tuliko vedettyä lärvit ulkomaanmatkalla.