En ole vl, mutta itse olisin halunnut lapsia useampia nykyisen kahden sijaan. Mieheni on syntynyt 1947 ja hän on saanut kauhun suuresta lapsiperheestä. Mieheni sisaruksia on kahdeksan kappaletta ja mieheni on vanhimpana laitettu kauppaan hakemaan ruisjauhoja. Kauppias ei ollut antanut jauhoja, koska perheellä oli velkaa kauppaan. Mieheni oli saanut selkäänsä kun ei ollut tuonut jauhoja. Tällaista on ollut elämä muutama vuosikymmen sitten.
Olisin halunnut enemmän lapsia
30 vuotta aviossa
6830
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Samantyylisiä kokemuksia on itsellänikin, ehkä vielä pahempia. Jos joku haluu lukea niin voin kirjoittaa.
Nykyiset vl-suurperheethän eivät köyhyydestä mitään tiedä joten heille tällaiset pienelle lapselle todelliset kauhukokemukset ovat käsittämättömiä.
Lapsuudenkotiani leimasi syvä köyhyys aineellisessa mielessä. Lapsi elää aina syvästi ja henkilökohtaisesti jos kokee että perhettä uhkaa jokin. Jouduin näkemään läheltä isäni huolten painamana ja äidin uupumisen toistuvien raskauksien, raskaiden navettatöiden, ulkopuolisten pilkan ja väheksynnän sekä jatkuvan taloudellisen epävarmuuden keskellä.
Kaikkein vaativaisimpia vieraita olivat, ikävä todeta, saarnamiesten ylpeät ja asemataan tietoiset, hienostelevat rouvat jotka yöpyivät meillä kun pidimme puhujia isojen seurojen aikaan.
Rouville eivät yksinkertaiset maalaisruoat oikein kelvanneet.
Kaikki kesät meidän ison perheen tyttöjen piti huolehtia pikkusisaruksista ja taloustöistä.Tottakai siskot olivat rakkaita mutta olisihan sitä omaakin aikaa halunnut. Itselläni on, kuten kai useimmilla suomalaisilla, nyt pienempi perhe kuin mistä lapsimäärästä olen haaveillut. :-) En koskaan oikein toipunut siitä että en saanut olla lapsi.
vaikka olenkin isosisko. Minulla on kuusi sisarusta, mutta en lapsena joutunut heitä liiaksi hoivaamaan, sillä äidilläni oli kotiapulaisia. Olimme kohtalaisen varakkaita. Itse olisin tahtonut isomman perheen, mutta sain vain viisi lasta. Enemmän kuin puolet raskauksistani päättyi keskenmenoon, ja kerran melkein meinasi omakin henki mennä. Nyt olen jo liian vanha saamaan lapsia.
Kiitos Miina Sinun tarinastasi!
Elämä on lahja. Iloitkaamme lapsista jotka saimme, perheestä, läheisistä, hyvistä ystävistä. Elämän rikkaudesta! Joskus on tarpeen ja hyvä käydä läpi muistoja ja antaa itsensä surra, kun se pieni tyttö ei saanut olla lapsi.
Mutta en tarkoita että olisin katkeroitunut. Siitä vain tuli vakaumus että samaa kohtaloa kuin äidilläni ja itsellä lapsena oli, en halua omille lapsilleni. Ketään ei elämä silti jätä satuttamatta, jokaisella on omat taakkansa. Niin uskon. Itse en ole joutunut aikuisena kärsimään aineellisesta enkä henkisestä puutteesta. Siitä olen kiitollinen. Mutta syvät haavat minuun jätti ankara lestadiolainen kasvatus ja ainainen romahduksen uhka. Sieluni hengellisiä tarpeita ei lestadiolaisuus tyydytä.
Nyt on moni asia kuitenkin paljon paremmin. Naisenakin saa itse vaikuttaa elämänsä sisältöön, ja on voimia jäljellä tukea myös seuraavaa polvea. Hyvä niin! Päällimmäisiksi paremmat sanoi muuan E. Leino...
he varmasti tekivät parhaansa vaikeissa olosuhteissa. Kasvatus oli ennen ehkä siksi niin ankaraa, kun ne olosuhteet olivat niin kovat. Lestadiolaisuudesta en osaa sanoa, kun en ole elänyt siinä uskossa.
Sisaruksista on paljon iloa varsinkin nyt kun vanhemmista on jo aika jättänyt. Niin varmasti sinullakin, koska oletan, että sinulla on läheiset välit sisaruksiisi, kun olet hoitanut heitä heidän pieninä ollessaan.
Aivan niin, Miina. Ei menneisiin menetyksiin eikä pettymyksiin pidä juuttua, vaan ne tulee käydä öäpi, hyväksyä ja voi lopulta kääntää voitokseen. Aikuisuuteen sisältyy sekin että näkee omat vanhempansa monessa puuttuvaisina, epätäydellisinä tavallisina ihmisinä, jotka yhtä kaikki tekivät varmasti parhaansa. He tekivät sen minkä kykenivät, todella. Uhrasivat enemmän kuin moni muu olisi heidän asemassaan tehnyt.
Vl-lestadiolaisuus toi senaikaisine ankarine syntikäsityksineen kasvavan lapsen ja nuoren elämään hyvin ahtaat normit (nykyisin ei enää sellaisia ole). Toisaalta kotikasvatukseen sisältyi paljon hyviä arvoja joista yhtenä tärkeimmistä pidän anteeksipyytämisen ja -antamisen taitoa. Se on tarpeen sekä koti- että työelämässä.Olen hämmästyksekseni havainnut että todellakaan, se taito ei ole itsestäänselvyys eivätkä kaikki saa sitä kodin perintönä.
Omille vanhemmilleen on hyvä antaa anteeksi. Olen surrut suremiseni sitä pientä tyttöä joka olisi halunnut saada olla enemmän lapsi. Ehkä siitä syystä leikin mielikuvitusleikkejä aika kauan vielä kouluiässäkin ja fantasiakykyni kehittyi...:-)
Vanhempani ovat minulle hyvin rakkaat ja minulla on erityisesti isään läheiseet ja suorat välit. Äiti on kovan elämän seurauksena murtunut eli fyysinen terveys on mennyt ja henkinen kapasiteetti kadonnut melkein kokonaan. Voin silti tuottaa hänelle iloa joillakin pienillä asioilla.
Sisaruksista osaan on hyvin läheiset välit ja se on suuri rikkaus. On muuten ollut hätkähdyttävää havaita, miten jokaisella sisaruksella on ihan oma tarinansa lapsuudesta. Kun joku meistä kertoo millaista oli silloin kun oli lapsi, toinen voi kuunnella ihmeissään: eihän se tuollaista ollut... Erot ovat hyvin suuret, ja riippuu kovasti siitä mihin kohtaan sisarussarjaa on syntynyt, ja onko tyttö vai poika. Vanhimman pojan osa ei ole aina helppo, ei myöskään tyttären. Keskipaikkeilla olevat taas ovat sattaneet jäädä vaille riittävää huomiota, sillä lapsia syntyi tiheästi. Tämä on ehkä tuttua monelle.
Myös se että vanhimman ja nuorimman lapsen välillä on liki kokonainen sukupolvi saa aikaan että ollaan kasvettu koknaan erilaisessa maailmassa, myös aineellisesti ja harrastusmahdollisuuksien suhteen.
Lämmin kiitos sinulle Miina viisautta ja kokemusta säteilevistä ajatuksista ja kommenteistasi.