Olen ollut yhdessä mieheni kanssa vuodesta 1983,minulla on yksi lapsi,aikuinen jo omaa elämäänsä elävä. (ei tämän miehen lapsi)Alusta asti on suhteemme ollut "hankala" paljon riitoja,eroja,paluita miehellä vaihtelevalla menestyksellä oleva alkoholismi,(tarkoittaa sitä ,että kun lähtee kapakkaan on aina päivän pari reissullansa,juo usein kotonakin litran pullon ,pari olutta) en itsekkään ole absolutisti,mutta en juo kovinkaan usein enkä koskaan loukkaa häntä juomisellani tai ole päiväkaupalla missään "reissussa".Kuvioissa ollut myös pettämistä ja luulisin ,että paljon enemmän kuin mitä hän minulle koskaan tulee tunnustamaan.Kun hän haluaa mennä "rentoutumaan muutamalle" jään minä yksin kotiin ,on sama mikä viikonpäivä tai juhla silloin on tai olenko sairaana vaiko enkö,minun tunteillani ei ole mitään väliä.ollaan oltu vuodesta -94 naimisissa ei yhteisiä lapsia,tuntuu ettei muutenkaan mitään yhteistä,nyt viikonloppuna hän oli taas juomassa ja hävitti sillä reissulla vihkisormuksensa (symboolistako?)olen loppu hänen kanssaan,ei tässä suhteessa ole romantiikkaa ei intohimoa. Mm: joulun olin töissä ja kotona yksin koska mieheni katsoi "mukavammaksi" olla ties missä ryyppäämässä....tätä on jatkunut ja jatkuu ,olen hakenut kerran eroa virallisesti,peruin mutta nyt kaduttaa,sanokaa ihmiset mitä teen olen miettinyt kohta pari vuorokautta eroanko,enkö eroa...jne...(pari valvottua yötä....)tähän en nyt saanut kirjoitettua sitä oleellisinta kenties,olen vaan niin väsynyt ja yksin.En jaksa enää niitä tyhjiä morkkiksessa annettuja lupauksia jotka unohtuvat kun taas tulee halu lähteä.Kesät ovat aina pahinta aikaa kun se kapakoissa/terasseilla istuminen on muutenkin ikäänkuin "sallitunpaa".Pahinta tässä on se ,että olen olosuhteiden pakosta (opiskelen)hänen armoillaan taloudellisestikkin,jotenkin tuntuu että olen koti-orjan asemassa.Kun tätä on kohta jatkunut se 20 vuotta (en ole vanha alle 40v.)on tästä liitosta tullut tapa ja tottumus enkä tunnu osaavan lähteä,vaikka mieleni tekisi.Potkikaa minut liikkeelle ,kertokaa onko teillä samanlaista kokemusta? ,kuinka selvisitte?mitä teitte?Minun tapauksessani vielä sanonta "suurarin lapsilla ei ole kenkiä" tuntuu tulleen todeksi olen mielenterveyspuolen hoitaja ja erikoistumassa alaan,mutta itseäni en näemmä osaa auttaa.AUTTAKAA TEISTÄ JOKU!!!!
sanokaa kannattaako
minä vaan
7583
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
holisteja ja muita seuranneena voin sanoa vain että lähde,ja nopeasti se on parasta mitä elämällesi voit tehdä!kenenkään ei ole syytä eikä tarvetta katsella jatkuvaa kusetusta.....ym...pärjäile!
...sen ajatuksen pyörittäminen tuntuu tulevan hetki hetkeltä ajankohtaisemmaksi!
Olen minäkin holisteja ja muita ongelmaisia seurannut lähes koko ikäni niin työssä kuin omassa lähipiirissänikin,mutta epäilenkin tulleeni sokeaksi tälle kaikelle ja jotenkin ikäänkuin olisin liimautunut tähän paikkaan ja tilanteeseen,mutta kiitos kannanotostasi ja siitä että ajattelit minua pienen hetken lukiessasi tarinaani.Lupaan yritää lähteä ....
eihän se ikinä helppoa ole.mutta vapauttavaa.joillekkin sanonta kuuluu:lähde että voit palata,toisille:TÄRKEINTÄ ON LÄHTEMINEN.olen itse lähtenyt,enkä kadu.outoa on ensin,mutta kyllä kirkastuu,lakkaa kiristämästä,panta.Sattuu kun tapahtuu,ja kun liikaa sattuu,niin tottuu...
En tiiä tuleeko mun mielipide jo vähän myöhässä mut ainaki haluun tukee sun lähtöö jos ei muuta. Kenenkää ei tarvii kattoo tollasta. Anna olla jo, turha kituu tommosessa suhteessa, on aika ottaa itteensä niskasta kiinni ja erota. Varmasti tulee parempi olo ku oot sen tehnyt, ennemmin tai myöhemmin.
Kannattaa lähteä! Olin itsekin vastaavanlaisessa suhteessa ja jahkasin lähtemistä kymmenen vuotta. Nyt vuosienkin päästä olen hyvilläni, että lähdin kaduttaa vain se etten lähtenyt aikaisemmin.
Päättämättömyyteeni taisi suurin syy olla huono itsetunto. Ja tunnustaa täytyy, että olin martyyri. Kaikki elämän epäonnistumiset ja vastoinkäymiset oli hyvä laittaa toisen syyksi.
Eihän se elämä tietysti ruusuillatanssimiseksi muuttunut. Mutta itsetuntoa on kasvattanut kun on ottanut vastuun elämästä itselleen.
suosittelen että lähdet
aloittaja on pohtinut asiaa kahdeksan vuotta sitten.
Tuskinpa sattuu juuri tänään linjoille lukemaan vastaustasi.