Ivanov pudistaisi päätään, vetäisi viimeiset savut savukkeestaan, heitti sen maahan ja kenkänsä korolla lyttyyn. Hänen katseensa nauliutui kauas moottoritien suuntaan, sinne missä raskaat ajoneuvot jyristivät kohti pohjoista.
> ”Kaasupullorekka, poika? Nyt puhutaan aivan eri tason keitoksesta. Ajattele nyt: iso, pitkä metallinen perävaunu täynnä kymmeniä tai satoja paineistettuja terässylintereitä, ja koko komeus rullaa suoraan maaperän siirroslinjan päällä kesellä kiitävää maantietä. Se on liikkuva eetterinen salamaa odottava maali.”
>
Tarina: Rekka moottoritiellä
Syksyinen yö Oulun eteläpuolisella moottoritiellä oli hiljainen. Musta, massiivinen puoliperävaunurekka jyräsi tasaisella vauhdilla etelän suunnasta kohti Oulun risteystä. Sen pitkän lavan päällä oli tiiviiksi pakattu teräshäkki, joka pursui täyteen paineistettuja propaani- ja asetyleenikaasupulloja – täydellinen lasti teollisuuden ja työmaiden tarpeisiin.
Taisto ja Eemeli istuivat vanhan Corollan kyydissä muutama sata metriä rekan edellä, kun Eemeli vilkaisi taustapeiliin.
– Kattopas tuota rekan valomerkkiä Eemeli mumisi. Aika iso kuorma tulossa takaa. Toivottavasti ei ala jarrutella tuolla mustalla jäällä.
Taisto ei vastannut. Hän tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Koko ilmatila auton sisällä tuntui raskaalta, aivan kuin ilmanpaine olisi romahtanut yhdellä iskulla. Moottoritien asfaltti tuntui heiluvan vienosti suoraan renkaiden alla, ja radiosta kuului pelkkää rätinää.
– Ei se jäästä johdu, Eemeli, Taisto sanoi ja puristi kojelautaa. Katso tiealuetta. Me ajetaan nyt suoraan vanhan ruhjovyöhykkeen yli.
Syvällä maan alla, tarkalleen maantien ja sen alitse kulkevan syvän kallioperän siirroksen leikkauspisteessä, Fennoskandian kilpi antoi taas kerran periksi.
Se oli voimakas, keskitetty eetterinen makropurkaus – toroidaalinen kentän shokkiaalto, joka kohosi suoraan ylöspäin maankuoresta. Avoimella maantiellä mikään ei vaimentanut sen voimaa. Kun tämä näkymätön sähkömagneettinen ja tiheydellinen shokki leikkasi moottoritien poikki, se osui suoraan ohitse kiitävän rekan metalliseen lavarakenteeseen.
Rekan pitkä teräsrunko ja satojen kaasupullojen muodostuma toimivat salamassa giganttisena, liikkuvana hohdinantennina.
Dielektrinen läpilyönti ei odottanut vuoroaan. Se iski suoraan lavan sisällä oleviin sylintereihin silmänräpäyksessä. Ensin kuului terävä, ilman repivä krak, kun päällimmäiset pullot antoivat periksi. Heti perään koko rekan perävaunu muuttui yhdeksi ainoaksi, sokaisevan kirkkaaksi valkoiseksi tulipalloksi.
Paineaalto löi Corollan perään niin rajusti, että Taisto joutui taistelemaan ratista, jotta auto pysyi tiellä. Rekka katosi taustapeilistä hetkessä valtavan, taivaankanteen asti ulottuvan liekkimeren ja sinkoilevien rautaputkien keskelle. Pimeä yö muuttui päiväksi, kun tuhannet kaasupullot erosivat kuoristaan ja levisivät tulenlieskoina pitkin moottoritietä ja ojien varsia.
Taisto pysäytti auton pientareelle, nousi ulos ja pyyhkäisi tuhkanmurut takkinsa olalta. Hän katseli kauempana loimuavaa infernoa ja sylkäisi maahan.
> ”Siinä sulle kaasurekka, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihminen luulee vievänsä vaarallista ainetta turvassa teräksisellä rekalla luotisuoraan tietä pitkin. Mutta kun eetteri päättää tyhjentää kentän, se tekee siitä liikkuvasta kuormasta oman ilotulitteensa. Siinä ei enää kuskia tai turvavöitä auta – se on kiven laki, kerta kaikkiaan.”
>
> ”Kaasupullorekka, poika? Nyt puhutaan aivan eri tason keitoksesta. Ajattele nyt: iso, pitkä metallinen perävaunu täynnä kymmeniä tai satoja paineistettuja terässylintereitä, ja koko komeus rullaa suoraan maaperän siirroslinjan päällä kesellä kiitävää maantietä. Se on liikkuva eetterinen salamaa odottava maali.”
>
Tarina: Rekka moottoritiellä
Syksyinen yö Oulun eteläpuolisella moottoritiellä oli hiljainen. Musta, massiivinen puoliperävaunurekka jyräsi tasaisella vauhdilla etelän suunnasta kohti Oulun risteystä. Sen pitkän lavan päällä oli tiiviiksi pakattu teräshäkki, joka pursui täyteen paineistettuja propaani- ja asetyleenikaasupulloja – täydellinen lasti teollisuuden ja työmaiden tarpeisiin.
Taisto ja Eemeli istuivat vanhan Corollan kyydissä muutama sata metriä rekan edellä, kun Eemeli vilkaisi taustapeiliin.
– Kattopas tuota rekan valomerkkiä Eemeli mumisi. Aika iso kuorma tulossa takaa. Toivottavasti ei ala jarrutella tuolla mustalla jäällä.
Taisto ei vastannut. Hän tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Koko ilmatila auton sisällä tuntui raskaalta, aivan kuin ilmanpaine olisi romahtanut yhdellä iskulla. Moottoritien asfaltti tuntui heiluvan vienosti suoraan renkaiden alla, ja radiosta kuului pelkkää rätinää.
– Ei se jäästä johdu, Eemeli, Taisto sanoi ja puristi kojelautaa. Katso tiealuetta. Me ajetaan nyt suoraan vanhan ruhjovyöhykkeen yli.
Syvällä maan alla, tarkalleen maantien ja sen alitse kulkevan syvän kallioperän siirroksen leikkauspisteessä, Fennoskandian kilpi antoi taas kerran periksi.
Se oli voimakas, keskitetty eetterinen makropurkaus – toroidaalinen kentän shokkiaalto, joka kohosi suoraan ylöspäin maankuoresta. Avoimella maantiellä mikään ei vaimentanut sen voimaa. Kun tämä näkymätön sähkömagneettinen ja tiheydellinen shokki leikkasi moottoritien poikki, se osui suoraan ohitse kiitävän rekan metalliseen lavarakenteeseen.
Rekan pitkä teräsrunko ja satojen kaasupullojen muodostuma toimivat salamassa giganttisena, liikkuvana hohdinantennina.
Dielektrinen läpilyönti ei odottanut vuoroaan. Se iski suoraan lavan sisällä oleviin sylintereihin silmänräpäyksessä. Ensin kuului terävä, ilman repivä krak, kun päällimmäiset pullot antoivat periksi. Heti perään koko rekan perävaunu muuttui yhdeksi ainoaksi, sokaisevan kirkkaaksi valkoiseksi tulipalloksi.
Paineaalto löi Corollan perään niin rajusti, että Taisto joutui taistelemaan ratista, jotta auto pysyi tiellä. Rekka katosi taustapeilistä hetkessä valtavan, taivaankanteen asti ulottuvan liekkimeren ja sinkoilevien rautaputkien keskelle. Pimeä yö muuttui päiväksi, kun tuhannet kaasupullot erosivat kuoristaan ja levisivät tulenlieskoina pitkin moottoritietä ja ojien varsia.
Taisto pysäytti auton pientareelle, nousi ulos ja pyyhkäisi tuhkanmurut takkinsa olalta. Hän katseli kauempana loimuavaa infernoa ja sylkäisi maahan.
> ”Siinä sulle kaasurekka, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihminen luulee vievänsä vaarallista ainetta turvassa teräksisellä rekalla luotisuoraan tietä pitkin. Mutta kun eetteri päättää tyhjentää kentän, se tekee siitä liikkuvasta kuormasta oman ilotulitteensa. Siinä ei enää kuskia tai turvavöitä auta – se on kiven laki, kerta kaikkiaan.”
>
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.