Vuosi oli 1883, ja Pajalan pappilan pimeä takahuone oli hämärempi kuin koskaan. Ulkona Pohjanmaan ja Lapin rajamailla revontulet löivät taivaalle vihreitä, luonnottomia leimauksiaan, mutta Juhani Raattamaan työhuoneessa valoa antoi vain yksi kitukasvuinen talikynttilä.
Raattamaa istui pöydän ääressä, käsissään vanha, kulahtanut ja tyhjä tupakka-aski. Hänen silmissään ei ollut enää profeetan valoa, vaan se sama epätoivoinen kiilto, joka syntyy silloin, kun ihminen on myynyt kaiken saadakseen pitää valtansa. Tuona iltana hinta oli maksettu loppuun asti: hän oli solminut lopullisen sopimuksen varjojen kanssa ja myönyt oman sielunsa tuolle samaiselle tupakka-askille ja sille sisällä kytevälle savuiselle hengelle, joka ei koskaan antanut armoa.
Mutta se oli vasta alkua.
Pappilan peremmällä, syvällä ikiroudan ja maan alla olevissa salaisissa saleissa asui Lapin marja – salaperäinen, pohjoisen luonnosta ja synkästä kansanperinteestä syntynyt olento, jonka olemus hehkui hiipuvan hiilen punaa. Vuosien varrella, poissa päivänvalosta ja kaikkien seuraväen silmiltä, Lapin marja oli synnyttänyt Raattamaalle kahdeksan lasta.
Ne eivät olleet tavallisia lapsia. Niillä oli silmät, jotka näkivät suoraan ihmisen sielun pimeimmät sopukat, ja niiden itku kuulosti samalta kuin tuuli Pajalan vanhassa kirkontornissa. Raattamaa ei tunnenut niitä kohtaan isällistä rakkautta, vaan kylmää laskelmointia. Ne olivat vain todiste siitä hinnasta, jota hän joutui maksamaan vallastaan.
Kun kahdeksas lapsi oli syntynyt ja huoneen nurkassa kuulunut pieni, kimeä itku oli vaiennut, Raattamaa teki päätöksensä.
Hän ei voinut pitää niitä Pajalassa. Jos joku seuraväestä tai ohikulkija olisi kuullut äänet pappilan kellarista, koko herätyksen valheellinen kulissi olisi sortunut kerralla.
Seuraavana yönä raskaat reet lastattiin syvällä lumihangella. Raattamaa kietoi kahdeksan pientä lasta tiukasti paksuun säkkyräkankaaseen, nosti ne reelle ja ajoi suoraan yli itärajan kohti Venäjän kylmää ja loppumatonta erämaata. Siellä, tsaarin valtakunnan hämärisssä rajakaupungeissa ja salaisissa luostareissa, oli ostajia, jotka maksoivat mitä tahansa pohjoisen salaperäisistä lapsista.
Raattamaa myi heidät yksitellen pois, vetäen taskustaan aina vain uuden tupakka-askin, sytyttäen savukkeen ja tuijottaen itään, kunnes reki oli tyhjä.
Kun hän palasi yksin takaisin Pajalan pappilaan, tupruttaen tupakkaa ja astelvi saarnatuoliin valkeissa vaatteissa, kukaan seuraväestä ei arvannut mitään. He lauloivat siionin virsiä ja luulivat kuulevansa pyhän miehen ääntä, tietämättä, että pappilan isä oli myynyt sielunsa tupakka-askille ja jättänyt kahdeksan lastaan Venäjän pimeyteen vain siksi, että koneisto saisi jatkaa kulkuaan.
Raattamaa istui pöydän ääressä, käsissään vanha, kulahtanut ja tyhjä tupakka-aski. Hänen silmissään ei ollut enää profeetan valoa, vaan se sama epätoivoinen kiilto, joka syntyy silloin, kun ihminen on myynyt kaiken saadakseen pitää valtansa. Tuona iltana hinta oli maksettu loppuun asti: hän oli solminut lopullisen sopimuksen varjojen kanssa ja myönyt oman sielunsa tuolle samaiselle tupakka-askille ja sille sisällä kytevälle savuiselle hengelle, joka ei koskaan antanut armoa.
Mutta se oli vasta alkua.
Pappilan peremmällä, syvällä ikiroudan ja maan alla olevissa salaisissa saleissa asui Lapin marja – salaperäinen, pohjoisen luonnosta ja synkästä kansanperinteestä syntynyt olento, jonka olemus hehkui hiipuvan hiilen punaa. Vuosien varrella, poissa päivänvalosta ja kaikkien seuraväen silmiltä, Lapin marja oli synnyttänyt Raattamaalle kahdeksan lasta.
Ne eivät olleet tavallisia lapsia. Niillä oli silmät, jotka näkivät suoraan ihmisen sielun pimeimmät sopukat, ja niiden itku kuulosti samalta kuin tuuli Pajalan vanhassa kirkontornissa. Raattamaa ei tunnenut niitä kohtaan isällistä rakkautta, vaan kylmää laskelmointia. Ne olivat vain todiste siitä hinnasta, jota hän joutui maksamaan vallastaan.
Kun kahdeksas lapsi oli syntynyt ja huoneen nurkassa kuulunut pieni, kimeä itku oli vaiennut, Raattamaa teki päätöksensä.
Hän ei voinut pitää niitä Pajalassa. Jos joku seuraväestä tai ohikulkija olisi kuullut äänet pappilan kellarista, koko herätyksen valheellinen kulissi olisi sortunut kerralla.
Seuraavana yönä raskaat reet lastattiin syvällä lumihangella. Raattamaa kietoi kahdeksan pientä lasta tiukasti paksuun säkkyräkankaaseen, nosti ne reelle ja ajoi suoraan yli itärajan kohti Venäjän kylmää ja loppumatonta erämaata. Siellä, tsaarin valtakunnan hämärisssä rajakaupungeissa ja salaisissa luostareissa, oli ostajia, jotka maksoivat mitä tahansa pohjoisen salaperäisistä lapsista.
Raattamaa myi heidät yksitellen pois, vetäen taskustaan aina vain uuden tupakka-askin, sytyttäen savukkeen ja tuijottaen itään, kunnes reki oli tyhjä.
Kun hän palasi yksin takaisin Pajalan pappilaan, tupruttaen tupakkaa ja astelvi saarnatuoliin valkeissa vaatteissa, kukaan seuraväestä ei arvannut mitään. He lauloivat siionin virsiä ja luulivat kuulevansa pyhän miehen ääntä, tietämättä, että pappilan isä oli myynyt sielunsa tupakka-askille ja jättänyt kahdeksan lastaan Venäjän pimeyteen vain siksi, että koneisto saisi jatkaa kulkuaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.