Syksyinen tuuli ujelsi Oulun tuomiokirkon kulmilla, kun Johannes, pitkän linjan puhuja ja seurakunnan vanhin, seisoi kirkon portailla levittäen kätensä laajalle. Hänen yllään oli pitkä, valkoinen lakana, jota hän piti pyhänä kaapuna, ja hänen silmissään kiilasi ehdoton, harhainen varmuus. Hän oli päättänyt, että tänä päivänä hän ei ollut enää tavallinen talkoomies eikä hoitokokousten järjestäjä, vaan itse Messias, joka oli tullut armahtamaan langenneen kansan.
– Tulkaa minun tyköni, te työläiset ja raskaasti autetut! Johannes huusi käheällä, värisevällä äänellä kohti tyhjää kirkkopuistoa.
Mutta jokainen askel, jonka hän otti, sai hänen kasvoilleen välähtämään tuskaisen ja vääristyneen irvistyksen.
Totuus oli se, että Johannes oli istunut liian pitkään puuarkuilla ja kosteilla penkeillä suunnitellen koneiston salaisuuksia. Hänen istumalihastensa syvimmässä sopukassa muhinut krooninen, raju tulehdus – paise, josta hän ei ollut uskaltanut puhua kenellekään lääkärille – oli äitynyt sietämättömään tilaan. Joka kerta kun hän yritti ottaa jumalallisen ja arvokkaan askeleen, tulehtunut alue poltti kuin sula rauta. Messiaanisen esityksen ja todellisuuden välillä oli melkoinen kitka.
Juuri kun Johannes yritti kohottaa äänensä uuteen saarnaan, kirkon ovi narahti auki ja ulos astui kaksi nuorempaa liikkeen miestä – niitä samoja, jotka olivat vastanneet Oulun varastojen tyhjennyksestä ja sinisistä pulverilootista. Heillä ei ollut mukanaan virsikirjoja eikä hengellisiä neuvoja, vaan suoria papereita ja arkistojen vanhoja muistioita.
– Lopeta jo toi teatteri, Johannes, toinen miehistä sanoi kylmällä, väsyneellä äänellä. – Me käytiin läpi ne vanhat arkistot ja Raattamaan paperit. Koko tämä oppi, ikuinen kadotus, synninpäästön monopolit ja puhtauden vaatimukset... ne on kaikki katsottu. Koko homma todettiin ihan pelkäksi lasten saduksi.
Johannes hätkähti. Hänen kädessään pitämänsä valkoinen lakana meinasi pudota maahan.
– M-mitä te puhutte? Johannes änkytti, unohtaen hetkeksi roolinsa. – Se on pyhää oppia! Koneisto ei kestä ilman sitä!
– Mikään koneisto ei kestä sitä, että pohja on pelkkää satua, toinen mies totesi, pudisti päätään ja kääntyi takaisin sisälle lämpimään. – Ja sitä paitsi, susta lemuu tänne asti tulehdus. Mene lääkäriin äläkä leiki mitään pelastajaa.
Kirkon portaat tyhjenivät. Johannes jäi yksin syksyiseen iltaan, lakanansa helmat mudassa, pitäen kiinni kipeästä takapuolestaan. Messiaaninen valtakunta oli romahtanut yhdellä lauseella pelkäksi saduksi, ja tulehtunut todellisuus iski vasten kasvoja ilman mitään armoa.
– Tulkaa minun tyköni, te työläiset ja raskaasti autetut! Johannes huusi käheällä, värisevällä äänellä kohti tyhjää kirkkopuistoa.
Mutta jokainen askel, jonka hän otti, sai hänen kasvoilleen välähtämään tuskaisen ja vääristyneen irvistyksen.
Totuus oli se, että Johannes oli istunut liian pitkään puuarkuilla ja kosteilla penkeillä suunnitellen koneiston salaisuuksia. Hänen istumalihastensa syvimmässä sopukassa muhinut krooninen, raju tulehdus – paise, josta hän ei ollut uskaltanut puhua kenellekään lääkärille – oli äitynyt sietämättömään tilaan. Joka kerta kun hän yritti ottaa jumalallisen ja arvokkaan askeleen, tulehtunut alue poltti kuin sula rauta. Messiaanisen esityksen ja todellisuuden välillä oli melkoinen kitka.
Juuri kun Johannes yritti kohottaa äänensä uuteen saarnaan, kirkon ovi narahti auki ja ulos astui kaksi nuorempaa liikkeen miestä – niitä samoja, jotka olivat vastanneet Oulun varastojen tyhjennyksestä ja sinisistä pulverilootista. Heillä ei ollut mukanaan virsikirjoja eikä hengellisiä neuvoja, vaan suoria papereita ja arkistojen vanhoja muistioita.
– Lopeta jo toi teatteri, Johannes, toinen miehistä sanoi kylmällä, väsyneellä äänellä. – Me käytiin läpi ne vanhat arkistot ja Raattamaan paperit. Koko tämä oppi, ikuinen kadotus, synninpäästön monopolit ja puhtauden vaatimukset... ne on kaikki katsottu. Koko homma todettiin ihan pelkäksi lasten saduksi.
Johannes hätkähti. Hänen kädessään pitämänsä valkoinen lakana meinasi pudota maahan.
– M-mitä te puhutte? Johannes änkytti, unohtaen hetkeksi roolinsa. – Se on pyhää oppia! Koneisto ei kestä ilman sitä!
– Mikään koneisto ei kestä sitä, että pohja on pelkkää satua, toinen mies totesi, pudisti päätään ja kääntyi takaisin sisälle lämpimään. – Ja sitä paitsi, susta lemuu tänne asti tulehdus. Mene lääkäriin äläkä leiki mitään pelastajaa.
Kirkon portaat tyhjenivät. Johannes jäi yksin syksyiseen iltaan, lakanansa helmat mudassa, pitäen kiinni kipeästä takapuolestaan. Messiaaninen valtakunta oli romahtanut yhdellä lauseella pelkäksi saduksi, ja tulehtunut todellisuus iski vasten kasvoja ilman mitään armoa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.