Syksyinen vihma piiskasi Lieksan Reunatietä, kun pyhäinpäivän ilta pimeni mustaksi velliksi. Jore istui kuluneella sohvallaan, tuijotti television lumisadetta ja kurotti kätensä kohti lattiaa. Sormet kohtasivat vain tyhjyyttä. Viimeinenkin Pirkka-olut oli mennyt. Jäljellä oli vain tyhjiä tölkkejä, jotka kolisivat ontosti toisiaan vasten kuin kuolleiden luut.
Työttömän arjessa pahin pelko ei ollut työkkärin karenssi, vaan se, että lopputasoitus katkeaa kesken lauantai-illan. Joren oli pakko lähteä Muskottiin.
Hän veti nukkaisen verkkaritakin niskaansa ja astui ulos pimeyteen. Lieksan kadut olivat aavemaisen hiljaiset, aivan kuin kaupunki olisi pidättänyt hengitystään. Sumu nousi maasta paksuna mattona, ja katulamput loistivat keltaisina, sumeina silminä. Jore puristi käsiään taskussa ja nopeutti askeltaan. Jokin oli vialla. Ilmassa haisi mätänevän syksyn lisäksi jokin omituinen, imelä haju – kuin pilaantunut ketsuppi ja halpa sirkus.
Lähestyessään Muskottia Jore kuuli sen. Loiskis. Loiskis.
Se ei ollut ihmisen askel. Se oli limainen, raskas ääni, joka kaikui hämärältä sivukujalta. Jore jähmettyi. Varjoista lipui esiin jotain sellaista, mitä ihmissilmän ei pitänyt koskaan nähdä. Se ei ollut klovni, eikä se ollut hämähäkki.
Se oli SE. Tulipunainen tomaattiterska.
Olio väreili hämärässä, sen iho kiiltävyyttään ja veristä punaansa. Se oli jättimäinen, epämuodostunut ja sykkivä vihannesmainen kauhistus, joka jätti jälkeensä limaisen vanan asfalttiin. Oliosta erottui kaksi sysimustaa silmää, jotka tuijottivat suoraan Joren sieluun, ja sen poimuista kuului kuiskia, jotka kuulostivat TE-toimiston virkailijoiden ääniltä: ”Meillä kaikilla on täällä aktiivimalli… sinäkin opit kellumaan, Jore…”
Puhdas, eläimellinen kauhu laukaisi Joren puolustusmekanismit. Vuosien työttömyys ei ollut tehnyt hänestä laiskaa; se oli tehnyt hänestä pakoilun, piileskelyn ja viranomaisten välttelyn mestarin. Ne taidot olivat nyt hänen ainoa toivonsa.
Tomaattiterska hyökkäsi eteenpäin ämpyillen ja limaa roiskuttaen. Jore teki välittömästi ”työvoimakoulutus-väistön” – saman refleksinomaisen sivuliikkeen, jolla hän oli vuosia välttänyt puhelut tuntemattomista numeroista. Hän sukelsi roskakatoksen taakse juuri, kun punainen massa rymähti päin Muskotin seinää niin että tiilet tärisevät.
Olio kääntyi hitaasti, ja sen pinnalta nousi punaisia, lonkeromaisia rihmoja. Jore tiesi, ettei pelkkä piileskely riittäisi. Oli otettava käyttöön järeämmät keinot: perinteinen ”postiluukun taakse hautautuminen”. Hän pudottautui maahan, veti vatsansa sisään ja rämpi täydellisessä hiljaisuudessa pensasaidan läpi. Hän oli kuin haamu – mies, jota järjestelmä ei löytänyt, eikä liioin tämä lieksalainen painajainen.
Kun tomaattiterska kurkisti suhisten pensaan yli, Jore oli jo liukunut Muskotin takavetäytymisreitille, hyödyntäen varjoja kuin kokenut kelan liitteiden panttaaja. Vielä yksi spurtti, ohi hämmentyneen näköisen ostoskärrykatoksen, ja Jore syöksyi sisään Muskotin liukuovista.
Kaupan sisällä loistivat loisteputket. Se oli turvapaikka. Tomaattiterska jäi ulkopuolelle, sillä pyhäinpäivänä pahuuskaan ei päässyt sisään ilman voimassa olevaa kanta-asiakaskorttia.
Joren sydän hakkasi rinnassa kuin hullu rumpali, mutta hänen silmänsä löysivät heti maalin. Siellä ne olivat, kylmähyllyssä, rivissä kuin pienet tinasotilaat. Pirkka-oluet. Kourat täristen Jore nappasi salkun kainaloonsa, hoiti maksun ja poistui takakautta, varmuuden vuoksi kiertotietä Reunatielle takaisin hiipien. Tomaattiterskaa ei näkynyt, vain maantien pintaan kuivunut punainen rantu kertoi kohtaamisesta.
Kotona Jore lukitsi oven kolmella lukolla ja pudottautui takaisin sohvalleen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja katsoi syliinsä.
”Olipahan Halloween”, Jore tuumasi itsekseen, ja hänen äänensä vielä hieman värisi.
Hän tarttui tölkkiin. Kylmä metalli tuntui taivaalliselta. Jore vetäisi sormirenkaasta. Pirkka-olut sihahti jälleen iloisesti ja raikkaasti auki. Jore nosti tölkin huulilleen ja kulautti kylmää, pelastavaa nestettä syvälle kurkkuunsa. Lieksan pimeydessä, Reunatien suojassa, maailma oli taas hetken mallillaan.
Työttömän arjessa pahin pelko ei ollut työkkärin karenssi, vaan se, että lopputasoitus katkeaa kesken lauantai-illan. Joren oli pakko lähteä Muskottiin.
Hän veti nukkaisen verkkaritakin niskaansa ja astui ulos pimeyteen. Lieksan kadut olivat aavemaisen hiljaiset, aivan kuin kaupunki olisi pidättänyt hengitystään. Sumu nousi maasta paksuna mattona, ja katulamput loistivat keltaisina, sumeina silminä. Jore puristi käsiään taskussa ja nopeutti askeltaan. Jokin oli vialla. Ilmassa haisi mätänevän syksyn lisäksi jokin omituinen, imelä haju – kuin pilaantunut ketsuppi ja halpa sirkus.
Lähestyessään Muskottia Jore kuuli sen. Loiskis. Loiskis.
Se ei ollut ihmisen askel. Se oli limainen, raskas ääni, joka kaikui hämärältä sivukujalta. Jore jähmettyi. Varjoista lipui esiin jotain sellaista, mitä ihmissilmän ei pitänyt koskaan nähdä. Se ei ollut klovni, eikä se ollut hämähäkki.
Se oli SE. Tulipunainen tomaattiterska.
Olio väreili hämärässä, sen iho kiiltävyyttään ja veristä punaansa. Se oli jättimäinen, epämuodostunut ja sykkivä vihannesmainen kauhistus, joka jätti jälkeensä limaisen vanan asfalttiin. Oliosta erottui kaksi sysimustaa silmää, jotka tuijottivat suoraan Joren sieluun, ja sen poimuista kuului kuiskia, jotka kuulostivat TE-toimiston virkailijoiden ääniltä: ”Meillä kaikilla on täällä aktiivimalli… sinäkin opit kellumaan, Jore…”
Puhdas, eläimellinen kauhu laukaisi Joren puolustusmekanismit. Vuosien työttömyys ei ollut tehnyt hänestä laiskaa; se oli tehnyt hänestä pakoilun, piileskelyn ja viranomaisten välttelyn mestarin. Ne taidot olivat nyt hänen ainoa toivonsa.
Tomaattiterska hyökkäsi eteenpäin ämpyillen ja limaa roiskuttaen. Jore teki välittömästi ”työvoimakoulutus-väistön” – saman refleksinomaisen sivuliikkeen, jolla hän oli vuosia välttänyt puhelut tuntemattomista numeroista. Hän sukelsi roskakatoksen taakse juuri, kun punainen massa rymähti päin Muskotin seinää niin että tiilet tärisevät.
Olio kääntyi hitaasti, ja sen pinnalta nousi punaisia, lonkeromaisia rihmoja. Jore tiesi, ettei pelkkä piileskely riittäisi. Oli otettava käyttöön järeämmät keinot: perinteinen ”postiluukun taakse hautautuminen”. Hän pudottautui maahan, veti vatsansa sisään ja rämpi täydellisessä hiljaisuudessa pensasaidan läpi. Hän oli kuin haamu – mies, jota järjestelmä ei löytänyt, eikä liioin tämä lieksalainen painajainen.
Kun tomaattiterska kurkisti suhisten pensaan yli, Jore oli jo liukunut Muskotin takavetäytymisreitille, hyödyntäen varjoja kuin kokenut kelan liitteiden panttaaja. Vielä yksi spurtti, ohi hämmentyneen näköisen ostoskärrykatoksen, ja Jore syöksyi sisään Muskotin liukuovista.
Kaupan sisällä loistivat loisteputket. Se oli turvapaikka. Tomaattiterska jäi ulkopuolelle, sillä pyhäinpäivänä pahuuskaan ei päässyt sisään ilman voimassa olevaa kanta-asiakaskorttia.
Joren sydän hakkasi rinnassa kuin hullu rumpali, mutta hänen silmänsä löysivät heti maalin. Siellä ne olivat, kylmähyllyssä, rivissä kuin pienet tinasotilaat. Pirkka-oluet. Kourat täristen Jore nappasi salkun kainaloonsa, hoiti maksun ja poistui takakautta, varmuuden vuoksi kiertotietä Reunatielle takaisin hiipien. Tomaattiterskaa ei näkynyt, vain maantien pintaan kuivunut punainen rantu kertoi kohtaamisesta.
Kotona Jore lukitsi oven kolmella lukolla ja pudottautui takaisin sohvalleen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja katsoi syliinsä.
”Olipahan Halloween”, Jore tuumasi itsekseen, ja hänen äänensä vielä hieman värisi.
Hän tarttui tölkkiin. Kylmä metalli tuntui taivaalliselta. Jore vetäisi sormirenkaasta. Pirkka-olut sihahti jälleen iloisesti ja raikkaasti auki. Jore nosti tölkin huulilleen ja kulautti kylmää, pelastavaa nestettä syvälle kurkkuunsa. Lieksan pimeydessä, Reunatien suojassa, maailma oli taas hetken mallillaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hui kamala mikä tarina! Nyt kyllä meni viimeisetkin yöunet😫😫
Varoitus! Älkää missään nimessä lähestykö tomaattiterskaa, tai olko minkäänlaisessa kontaktissa siihen, sillä se saattaa provosoituessaan alkaa suihkuttamaan paksua vaaleaa ektoplasmaa ympäriinsä.
Minä lasken tomaattiterskan sisälle.
Asuntoosiko?