On se uskomatonta. Miten sitä voi tulla näinkin riippuvaiseksi yhdestä ihmisestä? Että koko päivien ja viikkojen ja mielenterveyden pelastuminen on siitä kiinni, näkeekö Hänet ruokajonossa / liikennevaloissa / kauppareissulla. Vai olenko vain sellainen ihminen, edustanko sellaista ihmistyyppiä, joka ei halua kohdata todellisuutta ja ripustautuu suloisiin kuvitelmiin? Niin kai sitten.
Ihastuin tähän poikaan ollessani yläasteen 8. luokalla, ja vaikka en ole nähnyt häntä moneen kuukauteen, ajattelen häntä joskus vieläkin. Täysin hullua. Kuuden vuoden ajan on tämä tuntematon henkilö esittänyt tärkeää osaa elämässäni tietämättään. Ja jos se on minusta kiinni, niin ei hän sitä tulekaan tietämään. Joskus vielä haaveilin, että saisin tutustua häneen paremmin, mutta nyt se olisi vain noloa ja perin hämmentävää.
Mutta silti, vaikka tiedän kaiken tämän, en voi olla ajattelematta häntä. En voi olla ihmettelemättä, miksi hän on niin tärkeä minulle - tai siis miksi se kuva, mikä minulla hänestä on, on niin tärkeä minulle. Olenko vain itsepintainen idiootti, vai olenko ollut koko tämän ajan oikeassa? Entäpä jos hän todella olikin aina kaikkea sitä, mitä kuvittelin? Ei kovin sosiaalinen, ei kovin puhelias, ei kovin viisas, tyhmäkin. Sulkeutunut, pessimistinen, hemmoteltu, narsistinen - ja vielä niin herkkäkin, että olisi voinut murentua palasiksi muiden edessä. Tällaisena minä hänet aina näin. Minulla oli tuttujen tuttuja, jotka tunsivat hänet, ja kutsuivat häntä ylimieliseksi kusipääksi. Ja aina minä vain häntä ihailin, juoru juorun jälkeen. Mutta ette ehkä ymmärrä - hän nähkääs todella piti mielenterveyttäni kasassa ilmestymällä elämääni päivä toisensa jälkeen. Jos en olisi nähnyt häntä päivittäin, arki olisi ollut liian raskas kannettavaksi - ja lopulta ei hänenkään näkeminen auttanut. Jouduin terapeutin penkille, ja koskaan en psykiatrilleni hänestä kertonut.
Niin, miksikö kerron tämän kaiken? Koska olen itsepäinen, typerä, outo, niin. Ja sitten vielä haluaisin tietää, olenko yksin tämän asian kanssa. Onko täällä ketään sellaista, joka olisi salaa ollut ihastunut johonkin henkilöön moneksi pitkäksi vuodeksi? Ja vaikka toivoa ei enää ole, ja se ihastus on täysin vinoon kasvanut epäaikuinen, niin silti pidätte häntä pienenä ihmeenä? Näin on minulla, ja se tuntuu niin surulliselta.
Ihastuin tähän poikaan ollessani yläasteen 8. luokalla, ja vaikka en ole nähnyt häntä moneen kuukauteen, ajattelen häntä joskus vieläkin. Täysin hullua. Kuuden vuoden ajan on tämä tuntematon henkilö esittänyt tärkeää osaa elämässäni tietämättään. Ja jos se on minusta kiinni, niin ei hän sitä tulekaan tietämään. Joskus vielä haaveilin, että saisin tutustua häneen paremmin, mutta nyt se olisi vain noloa ja perin hämmentävää.
Mutta silti, vaikka tiedän kaiken tämän, en voi olla ajattelematta häntä. En voi olla ihmettelemättä, miksi hän on niin tärkeä minulle - tai siis miksi se kuva, mikä minulla hänestä on, on niin tärkeä minulle. Olenko vain itsepintainen idiootti, vai olenko ollut koko tämän ajan oikeassa? Entäpä jos hän todella olikin aina kaikkea sitä, mitä kuvittelin? Ei kovin sosiaalinen, ei kovin puhelias, ei kovin viisas, tyhmäkin. Sulkeutunut, pessimistinen, hemmoteltu, narsistinen - ja vielä niin herkkäkin, että olisi voinut murentua palasiksi muiden edessä. Tällaisena minä hänet aina näin. Minulla oli tuttujen tuttuja, jotka tunsivat hänet, ja kutsuivat häntä ylimieliseksi kusipääksi. Ja aina minä vain häntä ihailin, juoru juorun jälkeen. Mutta ette ehkä ymmärrä - hän nähkääs todella piti mielenterveyttäni kasassa ilmestymällä elämääni päivä toisensa jälkeen. Jos en olisi nähnyt häntä päivittäin, arki olisi ollut liian raskas kannettavaksi - ja lopulta ei hänenkään näkeminen auttanut. Jouduin terapeutin penkille, ja koskaan en psykiatrilleni hänestä kertonut.
Niin, miksikö kerron tämän kaiken? Koska olen itsepäinen, typerä, outo, niin. Ja sitten vielä haluaisin tietää, olenko yksin tämän asian kanssa. Onko täällä ketään sellaista, joka olisi salaa ollut ihastunut johonkin henkilöön moneksi pitkäksi vuodeksi? Ja vaikka toivoa ei enää ole, ja se ihastus on täysin vinoon kasvanut epäaikuinen, niin silti pidätte häntä pienenä ihmeenä? Näin on minulla, ja se tuntuu niin surulliselta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tule toki jututtaan. Voitais tehdä jotain kivaa yhdessä, vaikka syödä jädet.
Koeta kuvitella miltä leskestä tuntuu. Olisiko hän niin "kiinni" menetetyssä puolisossaan, ettei voisi enää koskaan aloittaa uutta suhdetta?
ja jäädään sen yhteen ainoaan.
et todellakaan ole ainut tässä maailmassa, itse olen samanlainen... ei vain jostain syystä riitä rohkeutta mennä kertomaan toiselle tunteistaan vaikka on tuntenut toisen jo pitkään... itseläni rohkeus riittäisi laittaa tekstiviesti, mutta kyseisellä henkilöllä sattuu olemaan salainen numero, niin se siitä sitten...
oletteko ajatelleet, että kyse voi olla vain siitä, että on riippuvainen siitä tunteesta minkä ihastuminen aiheuttaa. (esim. jos todellisuudessa saisikin tämän ihastumisen kohteensa, niin ei enää tuntisikaan mitään) tai voisihan siitä tulla onnellinenkin loppu. sen takia kannattaisi yrittää ottaa yhteyttä. katsoiko kukaan Prisma -ohjelmaa ykkös kanavalta.. sellanen sarja, kun vaarallinen intohimo, 3-osainen. siinä kerrottiin juuri tästä aiheesta.
se kertoo kahdesta sielun puolikkaasta, jotka etsivät toisiaan ja vain yhteen pääsemällä niistä tulee vahvoja.
vieläkään en ole päässyt kunnolla yli "ensirakkaudestani" ala-asteella kahdeksan vuotta sitten.. ymmärrän sinua varsin hyvin..tunteeni laimentuvat aina kyllä, mutta jos satun jossain näkemään hänet heräävät vanhat tunteet välittömästi hyvinkin voimallisina.. huoh
Mun mielenterveys ei oo järkkyny mutta on mullakin yks ihminen, jonka näkemistä odotan ja toivon joka kauppareissulla...
Eiköhän toi oo aika yleistä!