Rv 37 5, aina vaan viivästyvä remontti rassaa molempien hermoja ja olemme lähes koko ajan toistemme kurkussa. Äijä ei tajua että olisi syytä antaa raskaana olevan vaimon purkaa jotenkin ahdistustaan, tai edes jättää rauhaan kun alkaa volyymi nousta. Sen sijaan hän heittäytyy täysillä mukaan riitelemään. Tuntuu että hormonimylläkkä onkin vallannut mieheni, hänestä on tullut järjetön, oikutteleva, täysi hirviö. Tottakai "tukea" ja "ymmärrystä" heltiää välillä, sellaista ylistävää jalustalle asettamista ja pyhimykseksi julistamista, mutta jos ei vaimo suostu paapottavaksi, tappelu siitä tulee.
Ja kukapa tästä kaikesta pääsee osalliseksi, ellei mahassani kasvava pienokainen. Olen jo ajat sitten huomannut, että häntä pelottaa ja ahdistaa, kun minua ahdistaa. Ja minua ahdistaa usein pelkkä mieheni läsnäolo. Kun me riitelemme tai minä olen tosi jännittynyt, vauva alkaa melskata ja riehua, ja sitten tulee kipeitä supistuksia. Niitä on tullut puolentoista viikon aikana ainakin kolme kertaa, tasaisin viiden minuutin välein puoli tuntia-tunti kerrallaan.
Voiko vauva itse aiheuttaa supistuksia, vai johtuvatko ne minun hermostumisestani? Voiko synnytys käynnistyä stressistä tai muusta rasituksesta? Ei sillä sinänsä väliä, etteikö vauveli jo voisi syntyä, paitsi että kotimme ei ole vielä valmis. Joutuisimme sitten vähäksi aikaa mummolaan evakkoon, mutta siellä ei ainakaan kehtaa riidellä enempää...
Eikö ketkään muut ikinä riitele odotusaikana, onko se aina parisuhteen auvoisinta aikaa???
Ja kukapa tästä kaikesta pääsee osalliseksi, ellei mahassani kasvava pienokainen. Olen jo ajat sitten huomannut, että häntä pelottaa ja ahdistaa, kun minua ahdistaa. Ja minua ahdistaa usein pelkkä mieheni läsnäolo. Kun me riitelemme tai minä olen tosi jännittynyt, vauva alkaa melskata ja riehua, ja sitten tulee kipeitä supistuksia. Niitä on tullut puolentoista viikon aikana ainakin kolme kertaa, tasaisin viiden minuutin välein puoli tuntia-tunti kerrallaan.
Voiko vauva itse aiheuttaa supistuksia, vai johtuvatko ne minun hermostumisestani? Voiko synnytys käynnistyä stressistä tai muusta rasituksesta? Ei sillä sinänsä väliä, etteikö vauveli jo voisi syntyä, paitsi että kotimme ei ole vielä valmis. Joutuisimme sitten vähäksi aikaa mummolaan evakkoon, mutta siellä ei ainakaan kehtaa riidellä enempää...
Eikö ketkään muut ikinä riitele odotusaikana, onko se aina parisuhteen auvoisinta aikaa???
Vastaukset 10
Vanhimmat
jo nyt.Ero pieneksi hetkeksi voi tehdä kummallekin hyvää,ja saat keskittyä itseesi,ja vauvaasi täysin ilman riitoja.
Kyllä se siitä sutvaantuu. Miehelläsi on myös pinna kireällä ja varmaan tuleva perheenlisäys myös lisää paineita hänellekin. Sinä olet sitten sopiva kohde. Oletko varma ettei miehesi tunne itseään riittämättömäksi ja riehuu sen takia. Kovat paineet ja tietty halu tehdä parastaan aiheuttaa lisää stressiä. Miehesi saattaa tuntea syyllisyyttä ja puolustaa itseään lähtemällä mukaan riitoihin. Ei ne miehet aina ymmärrä, että pitäisi vain kuunnella ja myös tukea raskaana olevia. Heh, se on sitä miesten logiikkaa. Noita riitoja on kyllä monessakin perheessä, niistä ei tietenkään julkisesti puhuta muille.
Meillä on pieni vauva ja myös mies lähtee riitoihin täysillä mukaan. Olen sanonut sille, että sunhan pitäis olla vaan, että anna anteeks kulta, mäkin olen vajavainen, mutta ei. Kai se on miehillä se ylpeys joka määrää, että niiden on pakko määrätä se kaapin paikka. Monesti olenkin sitten ollut ihan hiljaa jos joku on joskus ärsyttänyt kovasti, ettei riitoja pääse tulemaan ja myhäillyt ja naureskellut itsekseni kuinka helppoa miehiä on hönäyttää. Jaksamista!!
Todella typerä ajoitus sinänsä, mutta meillä on kesken massiivinen keittiö- ja kylpyhuoneremontti. Aikataulu on venynyt ja venynyt, enkä usko mieheni hokemaa "kaikki järjestyy", laskettuun aikaan on hyvänen aika enää KAKSI VIIKKOA! Remontin valmistumisaika on näillä näkymin sama, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kummastakaan. Minä olen se joka suunnittelee kaapin paikat, värit ja materiaalit, tiedän mitat ja hinnat. Mies järjestää luvat, vesikatkot, putki-ja remonttimiehet, tavarantoimitukset yms. Otan ehkä liikaa vastuuta ja stressaan, kun en oikeasti enää jaksaisi muuta kuin odottaa vauvaa. Mies yrittää estellä minua "rasittamasta itseäni", mutta onhan jonkun pakko miettiä yksityiskohdat, kaakelit ja saumat, pistorasiat ja lamput, ja hän ei yksinkertaisesti hahmota tällaisia juttuja. Asioiden selittäminen ja perusteleminen hänelle tuntuu rimpuilevan kivireen raahaamiselta. Varmasti hän tunteekin itsensä riittämättömäksi, kun vaadin ottamaan huomioon tämän ja tämän, ja silti asioiden järjestäminen jää hänelle. Ja minä ulisen että ei tämä ehdi, meillä ei ole kotia kun vauva syntyy, ja sitten vielä se siivous- ja järjestämishelvetti ja kaikki!
Miehelläni on tottakai suuret paineet, ja hän kokee kaiken ahdistukseni häneen kohdistuvaksi kritiikiksi. Ja hän todellakin puolustautuu ja huutaa. Sitä huutoa ja natkutusta ja selittelyä minä en kestä, ja se jatkuu loputtomiin. Ei auta pyytää olemaan hiljaa tai lähteä toiseen huoneeseen, hän seuraa perässä, ei auta itku tai hysteerinen raivari, suu käy vaan. Tämä syö minulta voimia ja rakkautta, en tiedä onko jälkimmäistä enää jäljelläkään. Nyt yritän vauvan takia välttää konflikteja ja pitää asoita sisälläni, vaikka vaikeaa se on ja usein kuohahtelee. Välttelen miestäni henkisesti ja fyysisesti, eikä hän voi kestää torjumista.
Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta, ja suhteemme on mennyt sinä aikana pikkuhiljaa solmuun. Hän ei halua kuullakaan mistään ongelmista, saati myöntää niiden olemassaoloa. Olen muutaman kerran ehdottanut että menisimme ammattiauttajan puheille, mutta siitä seuraa vain jyrkkä tilanteen kieltäminen ja riita.
Miksi sitten hankimme lapsen kun parisuhteessa ei ole kaikki kunnossa? Molemmat kaipaamme ja rakastamme valtavasti tulevia lapsiamme. He ovat olemassa vaikkeivat vielä olekaan. Luulimme, että osa vaikeuksista helpottuisi kun onnistuisin tulemaan raskaaksi, että odotus lähentäisi meitä, mutta odotusaika onkin ollut vaikeinta kaikessa. Voiko kaikki kääntyä paremmaksi kun vauva on syntynyt? Sittenhän asiat vasta mullistuvat, jaksammeko, kestääkö pää?!
Eikös vanha viisaus nimenomaan sano, ettei ainakaan lasta kannata ruveta haaveilemaan parisuhteen pelastajaksi..??? Kuulostaa älyttömältä.
Olen itse myös samoilla raskausviikoilla ja tunnen kovasti sympatiaa. Mieheni on ottanut myös aikamoisen stressin kaikista vauvan tuloon liittyvistä käytännön asioista. Se on kai yleistä, miehetkin kai yrittävät omalla sarallaan tehdä parhaansa jälkikasvunsa hyvinvoinnin eteen. Mutta he eivät kyllä välttämättä ymmärrä raskaana olevan naisen sielunelämää, eivätkä oikein vielä ymmärrä että se vauva jo todella on koko ajan läsnä siellä vaimon masussa. Meillä oli muutto kuukausi sitten ja sen oli KAUHEAA. Oli kuin pikkupojan kanssa olisi asunut. Nyt on tilanne onneksi aika lailla rauhoittunut.
Yrittäkää ottaa breikki kaikesta stressistä ja jutella keskenänne. Menkää vaikka joku iltapäivä jäätelökahveille jonnekin kivaan paikkaan. Vauvan etua ajatellen sinun kyllä täytyisi hellittää stressiä jotenkin. Voitko ehkä ajatella, että jos remontti ei ole valmis synnytyksen hetkellä, voit asua vauvan kanssa viikon mummolassa? Varmasti äidin/anopin apu synnytysväsymyksessä voi olla tarpeen?
Toivottavasti tästä oli apua. ? Voimia :)
Tätähän minä juuri kaipasinkin! Ei olis pitäny ja oma vikas jne. Hurskastelua!
Tiedättekö ihmiset, heti helpottaa kun kirjoitatte kannustavasti:) Mieli on parempi eikä ulkomaailma pelota niin kuin pahimpina hetkinä. Tänään jaksetaan varmaan mennä ostamaan kestovaippoja ym tilpehöörejä ja sitten jätskikahveille. Onneksi mieheni on hirmu innostunut kaikista vauvajutuista ja hän on sitoutunut tähän hommaan ihan täysillä, vaikkei minua aina ihan ymmärräkään.
Ja asuntoasiatkin järjestyy. Mennään varmaan mummolaan käärön kanssa vaikkei olis pakkokaan, mun vanhemmat kyllä osaa hommat ja jaksaa jos ei itse jakseta, ja ovat tietenkin onnesta neliskanttisia ekasta lapsenlapsestaan. Lisäksi meidän molempien sisarukset asuu tässä lähellä, ja he kyllä auttavat. Nyt esim punkataan mun siskon luona kerrosta alempana, kun hän on matkoilla. Meillähän ei ole nyt kylpyhuonetta ja puolet kämpästä on hiomapölyn peitossa.
Mukavaa että oli apua. :) Tämä loppuraskaus ei todellakaan välttämättä ole yksinkertaista aikaa.. relaaminen ei ole niin helppoa kun hermostuneena odottaa, että milloin se vauva syntyy ja yrittää saada kaikki asiat valmiiksi siihen mennessä. Minulla on välillä aika paljon muurahaisia vatsassa...
Täytyy vaan yrittää ottaa ilo irti pienistä asioista, kuten hetkestä jätskikahveilla ja siitä että pientä ja ihmeellistä ihmisen alkuahan sitä odotellaan. Ja siitä, että kyllä se mieskin omalla tavallaan yrittää olla tukena.
Toi remontti joka teillä on meneillään todellakin lisää stressiä ja sattuu kieltämättä huonoon aikaan, mutta voit ajatella sen hyvän puolen, ettei se remonttikaan loputtomiin jatku ja varmaan olettekin ajatelleet, että koti on kunnossa ja rempattu kun vauva tulee, niin on mukava senkin sitten olla köllöttää siellä kotosalla.
Kannattaa varautua siihen, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa on aika hektiset ja rankat, siinä ei paljon muuta ehdi kuin imettää, vaihtaa vaippoja ja hoitaa vauvaa muuten. Kolmen, neljän kuukauden jälkeen alkaa pikku hiljaa helpottamaan kun vauva jaksaa olla pidempiä aikoja ilman seuraa. (ja olen kuullut, että helpottaa mitä isommaksi lapsi kasvaa)Ei se vauva tietenkään välttämättä sitä suhdetta pelasta. Alussa sitä keskittyy vaan vauvaan, eikä välttämättä jaksa hoitaa sitä parisuhdetta samalla tavalla kuin aiemmin, mutta meillä alkukuukausien "vaikeuksien" jälkeen se parisuhdekin lähti uuteen kukoistukseen, kun alkaa nauttia siitä vauvasta ja tietysti molemmat sitä pikkuista rakastaa hirmuisesti koko ajan vaan enemmän ja se yhdistää ja lisää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Ja iloa tulee koko ajan enemmän kun vauvaa oppii hymyilemään ym.Me tietty väsymyksestä soikeena tehtiin alussa se virhe, että huudettiin toisillemme ja syyllistettiin toisiamme minkä ehdimme yhdessä välissä, mutta onneksi kuitenkin ollaan tajuttu se, että hyvähän meidän on olla yhdessä. Jos miehesi kieltää ongelmat kun puhut ammattiauttajan puheille menosta, luulen että hän kuitenkin haluaa olla kanssasi ja rakastaa sinua riidoista huolimatta. Kyllä hän varmasti sinne ammattiauttajalle menisi jos hänen mielestään teillä olisi ero edessä ja suhde lopussa. Ei miehiä tuollaisiin terapioihin saa vietyä kuin aivan tosi hädässä. Toi kuulostaa niin tutulta kun kirjoitat, että seuraa huoneeseen perässä ja jatkaa nalkustusta. Niin meilläkin, eli mies luulee, etten tajua hänen sanomisiaan vaan hänen täytyy mielestään huutaa ja toistaa sanomisiaan loputtomiaan jotta uskoisin häntä. Se on vaan sitä, että toinenkin on kovasti yrittänyt ja kokee, ettei hänen tekemisiään arvosteta. Muista sanoa miehellesi, että arvostat hänen tekemisiään ja että olet ollut väsynyt. Kyllä hän sydämessään sen ymmärtää, kunnioittaa sitä ja tuo hänelle hyvän mielen vaikka samalla jatkaisikin huutamista.
Meilläkin mies kyllä vastaa riitelyyn ainakin samalla mitalla, ja yleensä riita päättyykin siihen, että mies sanoo tarpeeksi pahasti. Miehen suosikkilause tuntuukin olevan, että "mä en jaksa kattella sua", ja se sattuu. Sitten vetäydyn hiljaa ittekseni miettimään "auvoista" tulevaisuutta.
Ei tunnu ymmärtävän, että oikeesti, naisen käytös saattaa muuttua raskauden aikana. Muistaa kyllä aina kertoa siskojensa käytösongelmista raskausaikana, mutta oman vaimon kohdalla tällaisia ei ole ollenkaan. Nalkuttava akkahan minä oon, ku pyydän viemään koiraa pissalle, jos ite ei pääse valatavien häpyliitoskipujen takia ees kunnolla kävelemään.
Olihan melkoinen vuodatus, mutta pointti oli se, että luulen näiden riitojen vaikuttavan vauvaan. Mulle on myöskin alkanu tuleen suppareita (rv 34 5). Ja naurettavinta tässä on se, että en halua mainita näistä supistuksista miehelle, koska tavallaan syyllistäisin häntä, ja siitäpä saisikin taas mehukkaan riidan!
Voimia, ja yritä rentoutua mahdollisimman paljon!