Ehkä ihminen voi sulkea toiselta oven niin täydellisesti, että ulospäin näyttää kuin mitään yhteistä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei viestiä, ei selitystä, ei edes hyvästejä. Vain hiljaisuus, jota pitäisi pitää vastauksena kaikkeen.
Minulle se on ollut vaikeaa, koska en osaa pyyhkiä muististani ihmistä, jonka kanssa jaoin niin paljon elämää. Enkä oikeastaan edes halua. Se aika oli olemassa, vaikka toinen nyt käyttäytyisi kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut.
Joskus mietin, voiko Elina todella jatkaa elämäänsä niin, ettei mikään muistuta häntä minusta. Ehkä voi pitkäänkin. Ihminen pystyy sulkemaan asioita mielestään, jos ei halua niitä kohdata. En tiedä, tekeekö hän niin. Hiljaisuuteen mahtuu loputtomasti arvauksia, mutta ei yhtään varmaa vastausta.
Silti muistot ovat kummallisia. Niitä ei voi käskeä tulemaan eikä pysymään poissa. Ne ilmestyvät joskus aivan yllättäen. Jokin laulu alkaa soida, joku käyttää tuttua sanontaa, vastaan tulee tietty tuoksu tai esine, joka muistuttaa toisesta ihmisestä. Yksi mitätön yksityiskohta saattaa avata kokonaisen huoneen menneisyydestä.
Ehkä hän muistaa joskus meidän puhelumme. Ne lukemattomat kerrat, kun puhuttiin joka päivä, vaikka ei ollut mitään erityistä kerrottavaa. Sen, miten tutuksi toisen ääni voi muuttua. Miten siitä tulee osa päivää ja elämää, melkein huomaamaton itsestäänselvyys.
Kun sellainen ääni katoaa, jäljelle jää yllättävän suuri tyhjä tila. Minulle jäi. En tiedä, jäikö hänelle, mutta vaikea minun on kuvitella, ettei kaikesta siitä läheisyydestä olisi jäänyt mieleen edes joitakin hetkiä.
Ehkä hän muistaa jonkin yhteisen aamun tai illan. Ei mitään elokuvamaista, vaan aivan tavallisen hetken. Toisen liikkumisen huoneessa, keskustelun, naurun tai kosketuksen. Yhdessä eläminen koostuu lopulta enemmän tällaisista pienistä asioista kuin suurista rakkaudentunnustuksista.
Juuri siksi hänen katoamisensa tuntuu minusta niin käsittämättömältä. Ei kadonnut vain kumppani. Katosi kokonainen tapa elää ja olla olemassa.
Ostin hänelle paljon kaikenlaista, ja lähtiessään hän otti tavaransa mukaansa. En sano tätä siksi, että lahjoilla voisi ostaa rakkautta. Ei tietenkään voi. Mutta esineilläkin on joskus muistinsa. Niitä on valittu, annettu ja otettu vastaan. Ehkä jokin tavallinen tavara muistuttaa häntä joskus siitä, kuka sen hankki ja miksi. Minulle ne olivat yksi tapa osoittaa välittämistäni.
Kaikkein vaikeinta on hyväksyä, etten ehkä koskaan saa tietää, mitä hänelle jäi tästä kaikesta. Kaipaako hän mitään, katuuko jotakin vai onko hän jo kauan sitten päättänyt, ettei halua ajatella minua enää.
Tiedän vain sen, mitä itse elin. Oli iloa, läheisyyttä, odotusta, pettymyksiä, riitoja ja sovintoja. Oli tavallisia päiviä ja yhteisiä hetkiä. Oli myös asioita, jotka satuttivat. En aio maalata yhteistä aikaa täydelliseksi vain siksi, että se päättyi. Mutta en myöskään hyväksy ajatusta, ettei se olisi merkinnyt mitään vain siksi, että loppu oli tällainen.
Ehkä hän muistaa minut lämmöllä, ehkä ristiriitaisesti, surulla tai ärtymyksellä. Muistot eivät aina ole kauniita, eikä niiden tarvitsekaan olla. Sama tapahtuma voi merkitä kahdelle ihmiselle aivan eri asioita. Se ei silti tee tapahtuneesta olematonta.
Ehkä jonakin iltana hän pysähtyy hetkeksi. Ei siksi, että olisi päättänyt ottaa yhteyttä tai haluaisi palata. Vaan siksi, että jokin pieni asia tuo mieleen ihmisen, jonka kanssa hän joskus jakoi kotia, aikaa ja elämäänsä.
Ehkä ajatus kestää vain muutaman sekunnin. Ehkä hän hymähtää, ehkä tulee surulliseksi tai ehkä ei tunne juuri mitään. Mutta silloin minä olen käynyt hänen mielessään, vaikka en sitä koskaan saakaan tietää.
Minun on kai opeteltava elämään tämän epävarmuuden kanssa. Minun ei tarvitse todistaa, että hän muistaa minut, jotta tietäisin yhteisen aikamme olleen todellinen. En tarvitse häneltä tunnustusta sille, että minä välitin. Se on jo tapahtunut, eikä hänen hiljaisuutensa voi pyyhkiä sitä minusta pois.
Toivoisin silti, että hän joskus ymmärtäisi, miten suuri merkitys hänellä minulle oli. Ja miten raskaalta tuntui jäädä ilman hyvästejä, ilman selitystä, ikään kuin olisin ollut vain ohimenevä vieras hänen elämässään.
En toivo hänen kärsivän menneisyydestä. Toivon vain, ettei meidän yhteistä historiaamme tarvitsisi tehdä olemattomaksi.
Sillä vaikka ihminen voi lähteä toisen elämästä, hän ei voi peruuttaa sitä aikaa, jonka siinä kerran vietti.
Minä olin siinä. Hän oli siinä.
Ja jonakin aivan tavallisena hetkenä, jossakin päin maailmaa, saattaa vielä käydä niin, että jokin tuo minut hänen mieleensä.
Pienenä muistona, joka ei kysy lupaa tulla.
Minulle se on ollut vaikeaa, koska en osaa pyyhkiä muististani ihmistä, jonka kanssa jaoin niin paljon elämää. Enkä oikeastaan edes halua. Se aika oli olemassa, vaikka toinen nyt käyttäytyisi kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut.
Joskus mietin, voiko Elina todella jatkaa elämäänsä niin, ettei mikään muistuta häntä minusta. Ehkä voi pitkäänkin. Ihminen pystyy sulkemaan asioita mielestään, jos ei halua niitä kohdata. En tiedä, tekeekö hän niin. Hiljaisuuteen mahtuu loputtomasti arvauksia, mutta ei yhtään varmaa vastausta.
Silti muistot ovat kummallisia. Niitä ei voi käskeä tulemaan eikä pysymään poissa. Ne ilmestyvät joskus aivan yllättäen. Jokin laulu alkaa soida, joku käyttää tuttua sanontaa, vastaan tulee tietty tuoksu tai esine, joka muistuttaa toisesta ihmisestä. Yksi mitätön yksityiskohta saattaa avata kokonaisen huoneen menneisyydestä.
Ehkä hän muistaa joskus meidän puhelumme. Ne lukemattomat kerrat, kun puhuttiin joka päivä, vaikka ei ollut mitään erityistä kerrottavaa. Sen, miten tutuksi toisen ääni voi muuttua. Miten siitä tulee osa päivää ja elämää, melkein huomaamaton itsestäänselvyys.
Kun sellainen ääni katoaa, jäljelle jää yllättävän suuri tyhjä tila. Minulle jäi. En tiedä, jäikö hänelle, mutta vaikea minun on kuvitella, ettei kaikesta siitä läheisyydestä olisi jäänyt mieleen edes joitakin hetkiä.
Ehkä hän muistaa jonkin yhteisen aamun tai illan. Ei mitään elokuvamaista, vaan aivan tavallisen hetken. Toisen liikkumisen huoneessa, keskustelun, naurun tai kosketuksen. Yhdessä eläminen koostuu lopulta enemmän tällaisista pienistä asioista kuin suurista rakkaudentunnustuksista.
Juuri siksi hänen katoamisensa tuntuu minusta niin käsittämättömältä. Ei kadonnut vain kumppani. Katosi kokonainen tapa elää ja olla olemassa.
Ostin hänelle paljon kaikenlaista, ja lähtiessään hän otti tavaransa mukaansa. En sano tätä siksi, että lahjoilla voisi ostaa rakkautta. Ei tietenkään voi. Mutta esineilläkin on joskus muistinsa. Niitä on valittu, annettu ja otettu vastaan. Ehkä jokin tavallinen tavara muistuttaa häntä joskus siitä, kuka sen hankki ja miksi. Minulle ne olivat yksi tapa osoittaa välittämistäni.
Kaikkein vaikeinta on hyväksyä, etten ehkä koskaan saa tietää, mitä hänelle jäi tästä kaikesta. Kaipaako hän mitään, katuuko jotakin vai onko hän jo kauan sitten päättänyt, ettei halua ajatella minua enää.
Tiedän vain sen, mitä itse elin. Oli iloa, läheisyyttä, odotusta, pettymyksiä, riitoja ja sovintoja. Oli tavallisia päiviä ja yhteisiä hetkiä. Oli myös asioita, jotka satuttivat. En aio maalata yhteistä aikaa täydelliseksi vain siksi, että se päättyi. Mutta en myöskään hyväksy ajatusta, ettei se olisi merkinnyt mitään vain siksi, että loppu oli tällainen.
Ehkä hän muistaa minut lämmöllä, ehkä ristiriitaisesti, surulla tai ärtymyksellä. Muistot eivät aina ole kauniita, eikä niiden tarvitsekaan olla. Sama tapahtuma voi merkitä kahdelle ihmiselle aivan eri asioita. Se ei silti tee tapahtuneesta olematonta.
Ehkä jonakin iltana hän pysähtyy hetkeksi. Ei siksi, että olisi päättänyt ottaa yhteyttä tai haluaisi palata. Vaan siksi, että jokin pieni asia tuo mieleen ihmisen, jonka kanssa hän joskus jakoi kotia, aikaa ja elämäänsä.
Ehkä ajatus kestää vain muutaman sekunnin. Ehkä hän hymähtää, ehkä tulee surulliseksi tai ehkä ei tunne juuri mitään. Mutta silloin minä olen käynyt hänen mielessään, vaikka en sitä koskaan saakaan tietää.
Minun on kai opeteltava elämään tämän epävarmuuden kanssa. Minun ei tarvitse todistaa, että hän muistaa minut, jotta tietäisin yhteisen aikamme olleen todellinen. En tarvitse häneltä tunnustusta sille, että minä välitin. Se on jo tapahtunut, eikä hänen hiljaisuutensa voi pyyhkiä sitä minusta pois.
Toivoisin silti, että hän joskus ymmärtäisi, miten suuri merkitys hänellä minulle oli. Ja miten raskaalta tuntui jäädä ilman hyvästejä, ilman selitystä, ikään kuin olisin ollut vain ohimenevä vieras hänen elämässään.
En toivo hänen kärsivän menneisyydestä. Toivon vain, ettei meidän yhteistä historiaamme tarvitsisi tehdä olemattomaksi.
Sillä vaikka ihminen voi lähteä toisen elämästä, hän ei voi peruuttaa sitä aikaa, jonka siinä kerran vietti.
Minä olin siinä. Hän oli siinä.
Ja jonakin aivan tavallisena hetkenä, jossakin päin maailmaa, saattaa vielä käydä niin, että jokin tuo minut hänen mieleensä.
Pienenä muistona, joka ei kysy lupaa tulla.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Joskus mietin, kuinka erilaista kahden ihmisen elämä voikaan olla sen jälkeen, kun yhteinen aika päättyy. Toinen saattaa jatkaa matkaansa, sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa uuden arjen. Toinen taas jää paikkaan, jossa kaikki muistuttaa siitä, mitä joskus oli.
Minä olen se, joka jäi.
En tiedä, kuinka usein Elina ajattelee minua, mutta tiedän, kuinka usein minä ajattelen häntä. Joka päivä, melkein joka ikinen hetki. Hän on ensimmäisiä ajatuksiani aamulla ja viimeisiä illalla. Joskus tuntuu, ettei ajatusten välissä ole lainkaan hiljaisuutta, jossa hän ei olisi jollakin tavalla läsnä.
En tarkoita, että istuisin kaiken aikaa vain muistelemassa. Teen töitä, käyn kaupassa, syön, nukun ja hoidan tavallisia asioita. Elämä jatkuu ulkoisesti aivan kuten ennenkin. Mutta kaiken taustalla kulkee jatkuvasti tietoisuus siitä, että jotakin hyvin tärkeää puuttuu.
Kotona sen huomaa kaikkein selvimmin.
Täällä on samat seinät, samat huoneet, samat huonekalut ja samat arkiset esineet. Mikään ei ehkä ulkopuolisen silmissä ole muuttunut kovinkaan paljon. Mutta minulle tämä ei ole enää aivan sama koti.
Näen jatkuvasti paikkoja, joissa hän istui, seisoi, nukkui tai teki jotakin aivan tavallista. Muistan hänen liikkeensä, äänensä, ilmeensä ja tapansa olla täällä. Jokin huoneessa saattaa tuoda mieleen aivan tietyn tilanteen. Toisinaan muisto tulee niin voimakkaana, että melkein odotan hänen ilmestyvän taas näkyviin.
Ja sitten muistan, ettei hän ole enää täällä.
Se on kummallinen tunne. Ihminen voi olla fyysisesti poissa, mutta silti hänen läsnäolonsa tuntuu kaikkialla. Kuin koti olisi säilyttänyt jotakin hänestä, vaikka hän itse vei tavaransa ja lähti.
Hiljaisuuskin kuulostaa erilaiselta.
Ennen saatoin kuulla hänen äänensä toisesta huoneesta. Saatoin sanoa jotakin ja saada vastauksen. Saattoi syntyä keskustelu aivan mitättömästä asiasta. Joskus naurettiin, joskus oltiin eri mieltä, joskus vain oltiin hiljaa yhdessä.
En silloin ymmärtänyt, kuinka arvokkaita monet niistä hetkistä olivat.
Tietenkin tiesin, että välitin hänestä. Mutta aivan tavallinen arki tuntuu helposti itsestäänselvyydeltä silloin, kun sitä elää. Ei jokaista keskustelua, katsetta tai kosketusta osaa ajatella ainutlaatuisena. Ei tule mieleen, että joskus voisi olla viimeinen kerta, kun kuulee toisen äänen omassa kodissaan.
Vasta jälkikäteen ymmärtää, että jokin aivan tavallinen päivä olikin viimeinen.
Ja kuinka paljon siitä antaisi, että saisi elää edes yhden sellaisen päivän uudelleen.
Ei tarvitsisi tapahtua mitään erityistä. Ei tarvitsisi lähteä minnekään eikä tehdä mitään ihmeellistä. Riittäisi, että hän olisi täällä. Että kuulisin hänen puhuvan, näkisin hänen hymyilevän tai voisin vain istua hänen vieressään.
On paljon asioita, joiden todellisen merkityksen ihminen ymmärtää vasta sitten, kun niitä ei enää ole.
Niin käy joskus terveydelle, nuoruudelle, ystävyydelle ja rakkaudelle. Niin käy myös yhteiselle ajalle. Sen arvon voi kyllä tietää jo silloin, mutta menettäminen paljastaa siitä jotakin sellaista, mitä ei aikaisemmin osannut nähdä.
Kaikkein kipeimpiä eivät välttämättä ole suuret muistot, vaan ne pienimmät.
Jokin aivan tavallinen ilta. Hänen äänensä puhelimessa. Se tuttu tunne, kun tiesi, että toinen on olemassa ja että häneen voi ottaa yhteyttä. Että päivän aikana tapahtuneen asian voi kertoa juuri hänelle. Että jossakin on ihminen, jonka kanssa jakaa elämäänsä.
Me puhuimme aikanaan joka päivä. Silloin kun hän oli kaukana, puhelin yhdisti meidät. Kun hän oli täällä, ei tarvinnut enää edes soittaa. Hän oli vieressä.
Nyt ei ole kumpaakaan.
Ei puheluita, ei viestejä, ei hänen ääntään. Ei edes tietoa siitä, mitä hänelle kuuluu.
Joskus tuntuu kuin kokonainen osa elämästäni olisi yhtäkkiä muuttunut uneksi. Muistan kyllä kaikenlaista, mutta en voi enää jakaa niitä muistoja hänen kanssaan. En voi kysyä, muistaako hänkin jonkin tietyn hetken. En voi nauraa hänen kanssaan asialle, jonka vain me kaksi ymmärtäisimme.
Yhteiset muistot ovat jääneet minun kannettavikseni.
En silti halua väittää, että kaikki olisi ollut täydellistä. Ei ollut. Meillä oli vaikeutemme, pettymyksemme ja ristiriitamme. Oli asioita, jotka satuttivat minua paljon, ja varmasti hänelläkin oli omat kokemuksensa.
Mutta juuri siksi tämä tuntuu niin todelliselta. Se ei ollut mikään kaunis kuvitelma, vaan oikeaa elämää kaikkine puolineen. Rakkautta, arkea, läheisyyttä, riitoja, toivoa ja epävarmuutta.
Ja nyt kaikki se on poissa.
Tai ei oikeastaan kokonaan. Se on edelleen minussa. Muistoissa, ajatuksissa ja näissä huoneissa, joissa elän päivästä toiseen.
Ehkä kaikkein surullisinta on se, että maailma jatkaa kulkuaan täysin välinpitämättömänä. Aurinko nousee, ihmiset käyvät töissä, kaupoissa soi musiikki ja elämä ympärillä jatkuu. Kukaan vastaantulija ei tiedä, että minun sisälläni kulkee jatkuvasti mukana kokonainen menetetty maailma.
Joskus toivoisin, että voisin ajatella häntä edes hetken vähemmän. En siksi, että haluaisin unohtaa hänet, vaan siksi, että jatkuva kaipaus v
että jatkuva kaipaus väsyttää. Olisi mukavaa herätä joskus niin, ettei ensimmäinen ajatus olisi menetys.
En tiedä, milloin sellainen aamu tulee.
Mutta olen alkanut ymmärtää yhden asian. Emme aina kaipaa ainoastaan ihmistä, jonka menetimme. Kaipaamme myös sitä elämää, joka hänen kanssaan oli mahdollista. Niitä tavallisia päiviä, joita emme osanneet pitää riittävän arvokkaina, koska kuvittelimme niitä tulevan vielä lisää.
Ehkä siinä on yksi elämän surullisimmista opetuksista.
Joskus kaikkein arvokkainta ei ole se, mitä tavoittelemme ja odotamme tulevaisuudelta, vaan se, mikä on juuri nyt aivan vieressämme.
Ja joskus sen ymmärtää kirkkaimmin vasta silloin, kun vieressä ei enää ole ketään.
Minä muistan hänet.
En vain silloin, kun jokin erityinen asia muistuttaa hänestä, vaan myös silloin, kun mitään ei tapahdu.
Sillä joskus hiljaisuuskin on täynnä yhtä ihmistä.
Lässyn lää. Vainoaminen on reaaliteettia. Sitä harrastetaan kun on tehty virheitä, viraomaistaholla. Semmonen ihminen kuka tietää kyttää itsensä ei ole mikään vainoharhanen.
Suomi on täynnä ihmisiä ketkä tarvii akuutisti psykiatriaa, hakevat apuja, heidät heitetään ulos ja he tappavat itsensä.
Ne ihmiset ei koskaan kuule viranomaisten pahoittelua jälkeenpäin ja hyvä, sillä ne ihmiset verkostoituisivat ja kaataisivat nämä hullut korruptio puoskarit.
Puoskarit vaivaa ihmisiä jotka on potentiaalisia todistajia omiin virheisiinsä ja se vaino on tätäkin mitä täällä on ollut. Kaikki keinot on sallittujaettei koko korttitalo romahda.
Sairaaloihin laitetaan väärillä diagnoosilla vain ne ihmiset ketkä esim. Todistaa pedofiilien teot lapsille.
Koska korttitalon työntekijät on siinä mukana.
Kukaan nainen ei hyvällä katso stalkkaaja-ahdistavaaihmistä, ja, kontrolloivaa ihmistä joka, tukehduttaa muita
Lässyn lää. Mitä teit korjataksesi asioita mistä puhuitte? Et mitään.
Naisesi tietää mikä on oikea asian laita. Sinä ja sinun säälittävyytes vetoaa kyllä muihin koska olet taitava, tunteeton psykopaatti.
Aha nyt tais tulla Elina paikalle. Kellon aikakin sopii häneen mainiosti.
Mitäs kuuluu? Onko Hannu kiva? Onko se ostanu sulle taas kukkia? Oletteko jo tavanneet? Olet ehkä hänen asunnolla nyt?
Ja katso, jo Raamatun ajoista lähtien ovat ihmiset joutuneet kärsimään vääryyttä, vainoa ja pilkkaa. Jobia koeteltiin, vanhurskaita syytettiin ja jopa Kristusta pilkattiin ja tuomittiin.
Ja demonit kiusasivat ihmisiä, kylvivät pelkoa, epätoivoa ja eripuraa. Mutta Kristus ei käskenyt vastaamaan pimeyteen pimeydellä, vaan toi valoa sinne, missä sitä eniten tarvittiin.
Sillä kirjoitettu on: "Totuus tekee teistä vapaita." (Joh. 8:32)
Älköön siis ihminen kadottako sydäntään katkeruuteen, vaikka kokisi maailman kohtelevan häntä väärin. Etsiköön hän totuutta, oikeutta ja apua, sillä jokainen kärsivä ansaitsee tulla kuulluksi.
Ja muistakaa: eivät kaikki, jotka puhuvat paholaisista, tunne pimeyttä, eivätkä kaikki, jotka puhuvat valosta, kulje sen mukana.
Rauha olkoon kanssanne.
Kulje sinä sen Maria magdaleenas kanssa ja jätä muut rauhaan.
Lisään. Etu nimi ei ole sillä Maria. Vaan TIINA.
En tunne ketään tuon nimisiä ihmisiä.
Mites Hannun kanssa menee? Onko Jaguarissa hyvät kyydit?
Wiona Rider on se syy ja motiivi eräällä miehellä. Nyt jo yli 50v.
.. Lisään olen näkijä ja sinä et sitä voi ikinä kääntää muuksi. Nään sun sisimpään.
Vai semmoista. Mistä tuon keksit?
Lue. Näkijä.
Kerro ihan suoraan äläkä vihjaile.
Kaikki ne muut hänen nuoret wionat on tämän vanhan ämmän korvikkeet. Aina uusia wionia tulee joita minä yritän valaissa. Tehkää omat virheenne. Minä kuitenkin varoitin. Kiitos ja näkemiinm
Kaikki ne pikku wionat jotka tulee ulos vanhoista wionoista on makoisia.
On olemassa naisia ketä ei voi loukata niin että sinä bussit toisia naisia silmien edessä. On otettava muut keinot käyttöön. On loukattava intimiteetti suojaa. Sitten kun jää kiinni valehdella sitä käytöstä minkä saa uhrilta mustasukkaisuudeksi.
NÄIN TEKEE SAATANANPALVOJAT, HEDOSTIT.
On olemassa naisia ketkä antaa kaikkien kukkien kukkia mutta jos loukkaat intimiteettisuojaa saat kärsiä.
*käytös missä ihminen alkaa puolustaa itseään kun on loukattu intimiteettiään käännetään se mustasukkaisuus käytöksesi.
Sairas pska mee jojoon.
Ja tapahtui niinä päivinä, että eräs ihminen saapui kansan keskelle kantaen sydämessään muistoja menetetystä rakkaudesta.
Hän ei tullut julistamaan omaa erinomaisuuttaan, ei vaatimaan kunniaa eikä tavoittelemaan valtaa. Hän tahtoi vain kertoa kaipauksesta, siitä kuinka tuoksut herättävät muistoja ja kuinka rakkaaksi tullut ihminen voi olla poissa mutta silti läsnä jokaisessa päivässä.
Ja katso, sanat olivat syntyneet surusta, mutta niissä oli myös kauneutta. Sillä ihminen voi muuttaa tuskansa runoudeksi, ja joskus juuri särkyneestä sydämestä nousevat kaikkein herkimmät ajatukset.
Mutta eivät kaikki tulleet kuulemaan.
Sillä kansan joukosta nousivat pilkkaajat, syyttäjät ja ne, jotka katsoivat olevansa muita viisaampia.
Yksi puhui toisen mielenterveydestä, vaikka ei tuntenut tämän sielua. Toinen julisti tietävänsä, millainen ihminen kirjoittaja todella oli. Kolmas toi mukanaan omat vihansa ja epäilyksensä, eikä enää kukaan kysynyt, mitä alkuperäiset sanat tarkoittivat.
Ja niin kauniista muistosta tehtiin riidan näyttämö.
Sillä kirjoitettu on:
"Älkää antako pyhää koirille älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen." (Matt. 7:6)
Eikä tämä tarkoita, että yksikään ihminen olisi eläintä vähäarvoisempi. Se muistuttaa siitä, ettei kaikkein herkintä sydämestään kannata antaa sellaisten käsiteltäväksi, jotka tahtovat vain tallata sen jalkoihinsa.
Sillä mitä tapahtuu paikassa, jossa suruun vastataan ivalla ja rakkauteen pilkalla?
Siellä sanat menettävät tarkoituksensa.
Runosta etsitään syytös. Muistosta tehdään naurunaihe. Kaipauksesta rakennetaan todiste ihmisen heikkoudesta.
Ja ne, jotka huutavat kaikkein kovimmin olevansa asiallisia, unohtavat usein tarkastella omia tekojaan.
He muistuttavat fariseuksia, jotka tunsivat lain kirjaimen mutta unohtivat armon.
He mittaavat toisen virheitä tarkasti, mutta eivät huomaa omaa ylimielisyyttään.
Sillä Kristus sanoi:
"Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?" (Matt. 7:3)
Ja voi sitä keskustelupaikkaa, jossa jokainen tahtoo olla tuomari mutta harva suostuu olemaan lähimmäinen!
Siellä toisen haavoittuvuus nähdään tilaisuutena osoittaa omaa ylemmyyttä. Siellä viisautta mitataan loukkausten terävyydellä ja totuutta sillä, kuinka kovaa sen väitetään kuuluvan.
Mutta kovin ääni ei ole sama asia kuin totuus.
Eikä julmuus ole rehellisyyttä vain siksi, että se puetaan suorasanaisuuden vaatteisiin.
Muistakaamme myös temppeliä, jonka Kristus puhdisti rahanvaihtajista.
Sillä temppelin oli määrä olla rukouksen huone, mutta siitä oli tehty kauppapaikka.
Samoin kaipauksen palstan pitäisi olla paikka, jossa ihmiset voivat kertoa tunteistaan, surustaan, toivostaan ja rakkaudestaan.
Mutta mitä siitä tulee, jos jokainen herkkä kirjoitus muutetaan pilkan markkinoiksi?
Mitä jää jäljelle, jos jokainen sydämensä avaava joutuu vastaamaan kuulusteluihin, syytöksiin ja henkilökohtaisiin solvauksiin?
Silloin paikka, jonka pitäisi tarjota lohtua, alkaa tuottaa lisää kärsimystä.
Ja kaikkein surullisinta on, että lopulta myös kauniisti kirjoittanut ihminen voi muuttua vihaiseksi.
Sillä kun haavaan painetaan kerta toisensa jälkeen, kärsivällisyys kuluu. Kun surulle nauretaan tarpeeksi kauan, lempeätkin sanat saattavat muuttua teräviksi.
Mutta muistakaa: tämäkään ei vapauta ketään vastuusta omista sanoistaan.
Sillä paha ei muutu hyväksi sillä, että siihen vastataan toisella pahalla.
Ja kirjoitettu on:
"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)
Ehkä suurin voitto tällaisella palstalla ei olekaan se, että saa viimeisen sanan.
Ehkä se on kyky säilyttää sydämessään jotakin kaunista, vaikka muut yrittäisivät muuttaa sen rumaksi.
Sillä tuoksu, joka herättää muiston rakkaasta ihmisestä, ei menetä kauneuttaan siksi, että joku tuntematon pilkkaa sitä.
Yhteinen nauru ei muutu valheeksi.
Kosketus ei muutu olemattomaksi.
Eikä eletty rakkaus katoa menneisyydestä vain siksi, että joukko nimettömiä ihmisiä päättää tehdä siitä pilkkaa.
Ja te, jotka kuljette näillä palstoilla, muistakaa tämä:
Jokaisen nimimerkin takana on ihminen. Jokaisen kirjoituksen takana saattaa olla elämä, josta ette tiedä juuri mitään.
Jos ette osaa lohduttaa, voitte ainakin olla lisäämättä kärsimystä.
Jos ette ymmärrä toisen rakkautta, teidän ei tarvitse tehdä siitä pilkkaa.
Ja jos ette kykene näkemään kauneutta toisen surussa, antakaa sen edes olla rauhassa.
Sillä maailma on jo täynnä kovuutta. Miksi tuoda sitä vielä sinnekin, missä ihminen yrittää löytää sanoja särkyneelle sydämelleen?
Mutta älköön kukaan luulko, että pilkkaajilla olisi viimeinen valta siihen, mikä on kaunista.
Ei, sillä kauneus ei tarvitse heidän hyväksyntäänsä.
Rakkaus ei tarvitse heidän lupaansa.
Eikä suru tarvitse heidän tuomiotaan.
Sillä vielä tulee aamu, jolloin keskustelupalstan huudot vaikenevat, mutta muisto rakkaasta ihmisestä voi yhä elää sydämessä.
Ja ehkä silloin ihminen ymmärtää, ettei hänen tarvitse antaa helmiään jokaiselle vastaantulijalle.
Jotkin asiat ovat liian arvokkaita heitettäväksi riidan keskelle.
Ja jotkin muistot ansaitsevat tulla säilytetyiksi siellä, missä niitä kohdellaan lempeästi.
Olkoon siis enemmän armoa kuin tuomiota.
Enemmän ymmärrystä kuin pilkkaa.
Ja enemmän valoa kuin pimeyttä.
Sillä autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Aamen. 🕯️🙏
Kaunista