olen palanut pienenä(15 vuotta sitten) sillain että kasvot, kaulasta osa ja pieni pala mahasta paloi..siitä jäi arvet kaulaan ja mahaan.olen onnellinen että kaikki parani kasvoista, mutta silti iltaisin aina itken ja mietin onko kukaan muu palanut ja miksi juuri minä sattuin oleen se jonka päälle kuuma vesi kaatui?yritän aina peitellä arpejani ja siksi olenkin jo niin väsynyt elämiseen..itekseni mietin etä isä ja äiti on syyllisiä ku ei oo musta huolehtinu että en menisi lähelle kuumaa hellaa..mutta toivon että kirjoitatte jos on kohtalotovereita ja kerrotte tapahtumista....odotan innoissani, että joku vastaa.
onko kohtalotovereita?
mire
4385
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
...mire,olen pahoillani, että näytän olevan ainut joka vastasi viestiisi(tähän mennessä ainakin). Itselläni ei ole kokemuksia jaettavaksi, mutta varmasti...VARMASTI tuhansilla ihmisillä on! Ei arvissasi ole mitään hävettävää. Arvet ovat merkkejä elämästä. Ei sinun tarvitse niitä kaikille esitellä, mutta katsoppas vaan googlesta(jos kantti kestää)niin varmasti löytyy samanlaisia tapauksia. Jokainen ihminen on erilainen. Sinun elämääsi kuului tuon lainen tapahtuma. Ole iloinen! Olisi voinut käydä huonomminkin: joku aisteista kadota/heiketä, kuolema ynm.
MUISTA: Vanhempasi rakastavat sinua varmasti aivan sunnattoman paljon. He ovat varmasti olleet kauhuissaan tapahtuneesta. Tapahtunut ei ollut kenenkään syy! Olen varma, että vanhempasi syyttivät siitä itseään. Se oli puhdas vahinko!
Vanhempasi ehkä olisivat voineet pitää kovempaa vahtia, mutta turha menneitä on kaivella. Tapahtunutta ei voi muuttaa. Tulet joskus, kun saat omia taaperoita, huomaamaan, että jos haluat lapsesi pysyvän paikallaan, köytä hänet! (En suosittele).
Kuten sanoit, onnettomuus sattui 15 vuotta sitten. Sinun olisi aika jo jättää murhe niskoiltasi ja roska kylmentämästä suhdettasi vanhempiisi. Jos joku joskus kysyy arvista ynm. voithan aina häpeämättä kertoa tapahtumasta. "Näin kävi, mutta vielä tässä seison...ja pitkään seisonkin."
Nauti ainutkertaisesta elämästäsi. Se on suurin lahja mitä voi saada, ja elä tätä päivää.
Sinä olet ainutlaatuinen ihminen juuri tuon laisena!
Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Mire. Luin viestisi aika pian sen jälkeen kun sen olit kirjoittanut. Luin sitä useasti ja mietin mitä tähän osaisi vastata, jotain teki mieli sanoa. Pienen tulitikkutytön vastaus sinulle sai kyyneleet silmiin. Se on hieno kirjoitus ja sen takia ajattelin, että jos kertoisin oman tarinani. Synnyin 1953. Olin erittäin laiha ja hyvin poikkeavan näköinen poika ulkoiselta olemukseltani. Koulussa olin jatkuvan pilkan kohteena ja se näkyi todistuksissa. Koulu meni tosi huonosti. Kävin koulua vain pakollisen 8 vuotta ja sen jälkeen menin töihin. Siellä aikuisten maailmassa minua kohdeltiin normaali miehenä. Olin elämääni tyytyväinen. Täytin 20 ja jouduin armeijaan. Silloin ei tunnettu siviilipalvelusta. Sairaudet oli asia jolla olisi saanut vapautuksen. Minä olin terve mies. Armeijaan mennessäni pelkäsin todella paljon saman kiusaus kierteen alkavan mitä oli koulussa. Hämmästys oli suuri kun kukaan ei kiinnittänyt ulkoiseen olemukseeni mitään huomiota. Olimme kaikki yhtä suurta perhettä jossa toinen auttoi toista. Se oli sellainen kokemus jota en ole edes työelämässä niin voimakkaana tuntenut. Armeijan jälkeen aloin miettimään perhe elämää mutta ei minusta kukaan ollut kiinnostunut. Yksi tyttö 3kk kulki kimpassa mutta sanoi sitten ihan suoraan ettei kehtaa liikkua kanssani ihmisten ilmoilla. Silloin tuntui ettei elämällä ole minulle mitään annettavaa. Armeijasta ja työelämästä saatu kokemus ihmisistä jaksoi kuitenkin antaa minulle uskoa tulevasta. Nyt olen ollut naimisissa 25 vuotta ja minulla on aikuinen tytär. Viime vuoden vaihteessa jouduin niin tiukkaan puristukseen (stressiin) että lääkäri määräsi Zoloftia jota syön vieläkin ja sen takia luen näitä sivuja aktiivisesti. Toivon, että löydät tästä jotain itsellesi joka piristäisi mieltäsi. Olen monesti ajatellut, että kyllä maailmassa on lukuisia ihmisiä jotka olisivat valmiit vaihtamaan paikkaa kanssamme. Aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin kuin itsellä. Mire ja pieni tulitikkutyttö, teille molemmille kaikkea hyvää sylin täydeltä sekä muillekkin tällä palstalla vieraileville. Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa.
olen niin kiitollinen teille pienitulitikkutyttö ja elämälle kiitos.oli niin ihanaa nähdä että olitta vastanneet.
vielä siitä että tiedän että vanhempani syyttävät itseään, mutta minua rohkaisee niin paljon se kun he sanovat(niin kuin eilen)että olen siskoistani sievin..(itse en kyllä ajattele nuin)ja että sitä ei tarvitse hävetä..yms.ja monesti olemme äidin kanssa jutelleet asiasta että voisiko vaikka ainakin kaulalle tehdä minkäänlaista ihon siirtoa....en tiiä, mutta jotenki nyt isompana tämä asia koskettaa enemmän ku ennen itseä...toivottavasti vielä joskus pystyn elää normaalisti, niin kuin muutkin ihmiset.
sinulle elämälle kiitos..oli mukavaa lukea oma kertomuksesi ja nähdä siitä varsinkin se että olet mennyt naimisiin, koska olen niin monesti ajatellut että jos kukaan ei mua rakasta koskaan tämän takia.kiitos paljon ...
sinulle pienitulitikkutyttö:vastauksesi todella sai minut kyynelehtimään.se oli niin ihana.kiitos tosi paljon kun vastasit.tallennan viestisi ja luen varmasti sen vielä monta kertaa!!se mikä ei tapa, vahvistaa, niin kai se on..
hyvää syksyn alkua teille molemmat!!!=)=)
-mire-
Mire, tulet vanhemmalla iällä huomaamaan, että kaikella on tarkoituksensa. Älä koskaan, äläkä missään häpeä itseäsi. Siihen ei ole mitään syytä. Tosi ystävät löytyvät yleensä näistä tavallisista ihmisistä eikä mistään disco hileistä. Eläkää ja nauttikaa, meitä kaikkia tarvitaan.
Hyvää syksyn alkua sinullekkin Mire.