Onko kokemuksia hylkäämisen pelosta, mitä se on ja miten se on vaikuttanut elämään?
Sain juuri kulla että kuusivuotinen masennukseni saattaa johtu suurilta osin hylkäämisen pelosta. Mitä se on?
Olisi mukava kuulla kokemuksia ja tietoa aiheesta.
Sain juuri kulla että kuusivuotinen masennukseni saattaa johtu suurilta osin hylkäämisen pelosta. Mitä se on?
Olisi mukava kuulla kokemuksia ja tietoa aiheesta.
Vastaukset 23
Vanhimmat
perustuu lapsuuteen: lapsi näyttää sinänsä normaaleja kielteisiä tunteita--> vanhemmat ahdistuu--> lapsi vaistoaa sen--> lapsi alkaa tukahduttamaan tunteitaan--> lapsesta tulee aikuisena sisäänpäinkääntynyt, ahdistunut, pelokas jne. Tilaa johon liittyy hylkäämisen pelko kutsutaan usein tunne-elämän epävakaudeksi, joka on persoonallisuushäiriö. Häiriöön liittyy myös mm. yksinolemisen vaikeus, intensiiviset ihmissuhteet jne. jne.
Eli miettikää aikuiset miten käyttäydytte, jälki jää lapseen aina!
Kiitos viestistäsi!
Mut on lapsuudesta monta hylkäämisen kokemusta.
Kolme vuotiaana minut jätettiin tien varteen koska en suostunut menemään autoon, ja pelkäsin että nytkö ne mut jättää..no kyllä ne ottivat mut sitten kyytiin. Ja monesti uhkasivat jättää tien varteen jos ei oo kiltisti.
Ala-asteella ystäväni jätti mut yksin kiperään tilanteeseen eikä auttanut vaikka näki etten siitä yksin selviä.
Ja onhan nuita vastaavia esimerkkejä vaikka kuinka paljon.
Siitä seurasi se että yritin ja yritän vieläkin parhaani mukaan miellyttää muita, enkä sano pahasti vaikka mulle oltaisiin vaikka kuinka ilkeitä. Pelkään että muut eivät pidä minusta, ja eivät ole enää ystäviäni.
Minusta tuli perfektionisti, pitää olla paras jotta kelpaisi, jotta hyväksyttäisiin. Jotta kelpaa äidille... Lapsena äiti ei koskaan kehunut minua, vain veljeä joka sai kaikista aineista kymppejä. Äiti vain moitti sottaisesta huoneesta jms. Ajattelin jos minäkin saan kymppejä, niin ehkä äiti sitten pitää minusta.
Vieraiden ihmisten seurassa menen ihan hiljaiseksi, en uskalla sanoa mitään etten sano jotain josta joku ei pidä.
Mutta olisi mukava kuulla kokemuksia ja jos joku tietää miten tämän pelon voi voittaa?
JOO, eli oon se alkuperäinen. :)
Moi,
En osaa vastata tuohon kysymykseen että miten päästä eroon hylkäämisen pelosta,tuskin koskaan..
Itselleni kävi lapsena niin että olin noin 3-4 vuotias tyttö kun eräänä kesäpäivänä ventovieras täti tuli ja otti mut pois kodistani,muistan kun huusin äitiä ja näin kotitalon loittonevan mutta äitiäni en nähnyt.
Seuraava muistikuva on että istun junassa menossa jonnekkin kauas pois tämä vieras täti vieressä istuen.
Tädillä alkoi mennä hermot kun vain itkin ja itkin paniikissa.
Sitten jouduin jonnekkin isoon maatilaan jossa oli joku iso täti joka halaili mua kokoajan ja hänen poika joka löi mua(taisi olla mustasukkainen) ja perheen isä oli todella lihava ja pelottavan näköinen.
Koko ajan pelotti hirveästi...
Ainoa mistä on myönteinen muisto oli perheen iso pehmeä koira,se jotenkin lohdutti mua.
Meni kuukausi niin isä tuli hakemaan mut takasin kotiin.
Isä sanonut jälkeenpäin että en ollu enään sama tyttö sen kokemuksen jälkeen,hän on ollut pahoillaan asiasta.
Äidillä oli kaksi muuta lasta jotka oli syntyneet präkkäin eikä hän jaksanut huolehtia joten joku psykologi oli ehdottanut että mitäs jos toi vanhin lapsi olisi kesäperheessä niin saisi äiti vähän levätä!!Ei nyky-aikana enään noin tehdä vaan tuodaan se apu sinne kotiin vaikka kodinhoitaja tai jotain.Ei lasta saisi tuolla tavalla revitä juuristaan!
Koko ikäni (tai siis sen jälkeen) olen ollut varovainen sanoissani ja en ole näyttänyt todellisia tunteitani ettei mua taas viedä pois.
Mua oli helppo kiuasata koulussa kun olin niin kiltti ja arka.
Olen kärsinyt ja kärsin edelleen vakavasta masennuksesta.
Ainoa valopilkku elämässäni on mun mies ja 5-vuotias poika,joita mä pelkään kuollakseni menettäväni.
Mäkin oon aina ollut ujo ja hyvin kiltti. Olin vielä niin sinisilmäinenkin ja ajattelin että maailma on hyvä paikka ja ihmiset hyviä. No minua kiusattiin sitten sekä ala- ja ylä-asteella. Siitä seurasi se että en oikeen uskalla luottaa kehenkään. Tai aiemmin luotin liiankin herkästi ihmisiin, joihin ei olisi kannattanut luottaa. Kaiken maailman selkään puukottajia ja muita. Yksikin tyttö oli mulle ystävällinen jotta voisi keksiä minusta lisää kiusaamisen aiheita joita kertoi luokan pojille. Kuulin hänen joskus sanoneen että ainut onnistunut kiusaaminen on sellainen missä saa toisen itkemään... Että sellaista! Kiitos viestistäsi! :)
Et valitettavasti pääse häiriöstäsi eroon kuin pitkähköllä, tiiviillä psykoterapialla, johon voit saada Kelan tukea. Mutta sinun pitää varata heti aika psykiatrian erikoislääkärille! Tsemppiä!
Sanohan vielä kuinka pitkä on pitkähkö? Mä en mielellään haluis syödä mitään pillereitä enkä muuta sellaista... Eikö siitä pääse muilla keinoilla eroon? Psykoterapia kuulostaa niin vakavalta...
Pillereillä et edes eroon pääse. Psykoterapia kuullostaa maallikosta vakavalle, mutta ei ole sitä! En ole asiantuntija arvioimaan pituutta, mutta luulisin että vuodesta puhutaan ja siitä eteenpäin. Psykoterapiassa käyminen ei ole enää nykyään mikään vakava juttu, joten sinun nuorena (?) kannattaa hoidattaa itsesi pian kuntoon, jotta pääset nauttimaan elämästäsi! Rohkeasti vaan!!!
Joo, oon lukiossa ja kirjoitukset tulossa. Huh, vuosikin kuulostaa paljolta... Miten paljon se vaikuttaa elämään? Voiko elää "tavallisesti" vaikka siinä olisikin? Mitä siellä edes tehdään?
Vuosi on itseasiassa lyhyt aika. Terapia voi kestää viisikin vuotta. No terapiasuuntauksesta riippuen käydään erilaisia keskusteluja, pohditaan menneisyyttä ja nykyisyyttä, kipeitä tilanteita, haitallisia ajatusmalleja. Ihan normaalisti elelet toki muuten, ei terapiassa, kuten sanoin, ole tänäpäivänä mitään kummallista! Monet käyvät siellä ihan itseensä tutustuakseen, tällöin toki joutuvat maksamaan terapian itse. Mutta sinulla kun on häiriö josta psykiatrisi vakuuttuu, niin voit saada kelan korvauksen terapiallesi. Siellä käydään 1-2 x viikossa, noin 45 min per kerta. Suosittelen!
SAisinko vielä udella oletko kovin katkera vanhemmillesi näistä ikävistä asioista? Nimittäin joistain tulee hyvin katkeria sitä mukaa kun tiedostavat kuinka paljon vanhemmat ovat vääryyttä tehneet ja aiheuttaneet erilaisia psyykkisiä häiriöitä, jotka ilmenevät nuoruudessa, varhaisaikuisuudessa vasta.
Ja vielä sen verran: en pitäisi sinua "kohtalon" kolhimana, vaan typerien ihmisten kolhimana. Ja niitä maailmassa riittää, valitettavasti.
Eivät ne tienneet tehneensä vääryyttä mulle. Eivät tajunneet että olen herkkä lapsi, kun kätkin kaiken sisälleni ja vaikutin siltä kuin kaikki olisi hyvin.
Koulukiusaamisistakaan en kertonut kuin vasta vuosien päästä.
Vähän harmittaa, mutta eivät he olleet opiskelleet psykologiaa.
mä oon aina luullut että muillakin on yhtä vaikeaa kuin mulla, en oo pitänyt itseäni mitenkään sen kummallisempana. Vasta nytten oon tajunnut että kuusivuotinen masennukseni saattaa johtua hylkäämisen pelosta. Kiitos vain avustasi! :)
Niin, aivan. Harva vanhempi tahallaan vääryyttä tekee, mutta ei se välttämättä potilaan ahdistusta ja harmitusta lievennä. Tuo on juuri paha juttu kun on ns. syntymäherkkä, silloin soisi että vääryyttä kohtaa vanhempien taholta mahd. vähän, muuten voi tulla ongelmia, kuten sinullekin on tullut. Saako Udella oletko Oulun seudulta?
Joo en oo Oulusta. Vaikutan pääkaupunkiseudulla. :)
Selvä sitten, vaikkakin harmikin tavallaan:). Mutta tsemppiä kirjoituksiin, sekä paranemisprosessiin! Mitä aiot lukion jälkeen? Toiveammattia?
Sinä olet Oulusta päin? Lukion jälkeen olisi tarkoitus mennä yliopistoon, suunnitelua opiskelemaan. Konesuunnittelua, vaatesuunnittelua tai huonekalusuunnittelua. Varmaankin konesuunnittelua. Toiveammatti on suunnittelija. Näin olen suunnitellut. :)
olenpa hyvinkin:). No niin, mukava että sinulla on selvät sävelet mitä aiot tehdä. Ja luulen että alat voisivat sinulle, herkälle ihmiselle sopia oikein hyvin! Menestystä!
Minä olin todella ahdistunut lapsena, sairas. Pakko-oireista toimintaa esim.rituaaleja järkyttävästä pelosta johtuen ja todella paljon ahdistusta aina ollut. Nyt olen tajunnut, että isälleni oli vaikeaa kohdata lapsen paha olo, josta syystä tulkitsin sen lapsena eräänlaisena hylkäämisenä, josta hylkäämisenpelko ja monet muut ongelmat. Käyn kuntoutuksessa, olen ollut kirjoilla vaikeastakin masennuksesta n.6 vuotta.
samaa minäkin olen pohtinut ja asioiden vuoksi olen hakeutumassa trauma terapiaan ja on ihan positiiviset odotukset...äitini hylkäsi minut ensimmäisen kerran puolentoistavuoden vanhana ja haki takaisin juuri ennen kun minut piti adoptoida..mummolla olin joskus hoidossa 3 vanhana,juopotteli ja jätti yksin yöksi.3vuotiaasta asti kuljin ilman aikuisen valvontaa.2kerran äiti hylkäsi minut lasten kotiin 5 vanhana,huijasi että lähdetään auto ajelulle ja sanaakaan sanomatta talutti ovelle ja jätti sinne.haki kuitenkin takaisin taas.jatkuvaa arvostelua,fyysistä sekä henkistä väkivaltaa sain kokea ja peloteltiin hylkäyksellä jos en totellut.yritin kaikkea mutta mikään ei kelvannut.koulussa olin asioiden vuoksi arka ja hiljainen ja se sitten johti koulukiusatuksi tulemiseen.asiat alkoivat vasta vähän helpottamaan kun muutin 15v pysyvästi lastenkotiin.asiat kuitenkin vaikuttivat myöhemmin myös parisuhde valintoihin ja traumoja kertyi vaan lisää..asioiden vuoksi on eri oireita ja pahin on pelko niistä.asiani on muuten nyt hyvin,olen tyytyväinen tämän hetkiseen elämän tilanteeseeni.että terapiaa vain vielä vaille.
Hmm. Huomasin tällaisen ketjun.
Olen itsekin kärsinyt anoreksiasta ja kaiken maailman kriiseistä juuri tuon hylkäämisen pelon vuoksi. Isä oli alkoholisti niin sitä jotenkin ehdollistui "elämään varpaillaan", ettei vain ärsyttäisi tai saisi sitä miestä juomaan. On vaikuttanut aika pysyvästi moniin ihmissuhteisiin ja näkyy etenkin poika-jutuissa. Lukiossa mulle alkoi kuitenkin valjeta, ettei elämää voi elää toisten ehdoilla, koska ihmisiä on niin paljon, tilanteet muuttuu, ja lopulta sun panostus ei ole kovin iso niiden toisten elämässä vaikka seisoisit päälläsi ja jonglööraisit. Päättelin, että omaa elämää on kyettävä elämään ja koettava se, mitä se tullessaan tuo. Usko hyvään ja läsnäolo auttavat, rentoutuminen ja ajattelun muuttaminen positiivisemmaksi. Se, että alkaa miettiä selviytymiskeinoja kiperiinkin tilanteisiin ja oppii luottamaan itseensä. Omien arvojen pohtiminen ja joku "oma juttu", jossa ajatuksia voi purkaa ja rauhoittua, auttavat. Itselleni liikunta ja kirjoittaminen ovat olleet sellaisia. Myös jonkinlainen jumalusko auttaa - silloin kun ei tarvitse tukeutua kanssaihmisiin, vaan voi luottaa siihen voimaan joka löytyy läsnäolosta. "minun elämälläni on tarkoitus" -tyyliin. Tsemii kaikille pelosta kärsiville !!
EI OLE KOKEMUSTA