Hyljätyksi tulemisen pelko

tunnen koko ajan tulevani hylätyksi. joka viikonlopun yhenillan jutut kuluttaa, mutta en pääse niistä eroon. etsin miehistä varmaan sitä "isä" hahmoa, jota mulla ei pienenä ollut. eikä oo vieläkään vaikka henkilö elossa onki. mulle se on kuin kuollut. sitten ku löytää josnkun joka vois oikeesti välittää, ni se aina tyssää siihen että ilmeisesti takerrun ihmiseen. yritän koko ajn työntää näitä ajatuksia vaan kauemmas, mutta ei onnistu, ku kaverit on omissa piireissään ja tunnen aina että tungen mukaan. ahdistaa silti aian olla yksin joka paikassa. ja sitten löytyy taas joku mies kenen kainaloon voi mennä yheksi illaksi.

Mut on lapsuudesta monta hylkäämisen kokemusta.

Kolme-vuotiaana minut jätettiin tien varteen koska en suostunut menemään autoon, ja pelkäsin että nytkö ne mut jättää..no kyllä ne ottivat mut sitten kyytiin. Ja monesti uhkasivat jättää tien varteen jos ei oo kiltisti.

Ala-asteella ystäväni jätti mut yksin kiperään tilanteeseen eikä auttanut vaikka näki etten siitä yksin selviä.

Mä oon aina ollut ujo ja hyvin kiltti. Olin vielä niin sinisilmäinenkin ja ajattelin että maailma on hyvä paikka ja ihmiset hyviä. No minua kiusattiin sitten sekä ala- ja ylä-asteella. Siitä seurasi se että en oikeen uskalla luottaa kehenkään. Tai aiemmin luotin liiankin herkästi ihmisiin, joihin ei olisi kannattanut luottaa. Kaiken maailman selkään puukottajia ja muita. Yksikin tyttö oli mulle ystävällinen jotta voisi keksiä minusta lisää kiusaamisen aiheita joita kertoi luokan pojille. Kuulin hänen joskus sanoneen että ainut onnistunut kiusaaminen on sellainen missä saa toisen itkemään...

Siitä seurasi se että yritin ja yritän vieläkin parhaani mukaan miellyttää muita, enkä sano pahasti vaikka mulle oltaisiin vaikka kuinka ilkeitä. Pelkään että muut eivät pidä minusta, ja eivät ole enää ystäviäni.

Minusta tuli perfektionisti, pitää olla paras jotta kelpaisi, jotta hyväksyttäisiin. Jotta kelpaa äidille... Lapsena äiti ei koskaan kehunut minua, vain veljeä joka sai kaikista aineista kymppejä. Äiti vain moitti sottaisesta huoneesta jms. Ajattelin jos minäkin saan kymppejä, niin ehkä äiti sitten pitää minusta.

Vieraiden ihmisten seurassa menen ihan hiljaiseksi, en uskalla sanoa mitään etten sano jotain josta joku ei pidä.

Mutta olisi mukava kuulla kokemuksia ja jos joku tietää miten tämän pelon voi voittaa?

pelokas kirjoitti:

Mut on lapsuudesta monta hylkäämisen kokemusta.

Kolme-vuotiaana minut jätettiin tien varteen koska en suostunut menemään autoon, ja pelkäsin että nytkö ne mut jättää..no kyllä ne ottivat mut sitten kyytiin. Ja monesti uhkasivat jättää tien varteen jos ei oo kiltisti.

Ala-asteella ystäväni jätti mut yksin kiperään tilanteeseen eikä auttanut vaikka näki etten siitä yksin selviä.

Mä oon aina ollut ujo ja hyvin kiltti. Olin vielä niin sinisilmäinenkin ja ajattelin että maailma on hyvä paikka ja ihmiset hyviä. No minua kiusattiin sitten sekä ala- ja ylä-asteella. Siitä seurasi se että en oikeen uskalla luottaa kehenkään. Tai aiemmin luotin liiankin herkästi ihmisiin, joihin ei olisi kannattanut luottaa. Kaiken maailman selkään puukottajia ja muita. Yksikin tyttö oli mulle ystävällinen jotta voisi keksiä minusta lisää kiusaamisen aiheita joita kertoi luokan pojille. Kuulin hänen joskus sanoneen että ainut onnistunut kiusaaminen on sellainen missä saa toisen itkemään...

Siitä seurasi se että yritin ja yritän vieläkin parhaani mukaan miellyttää muita, enkä sano pahasti vaikka mulle oltaisiin vaikka kuinka ilkeitä. Pelkään että muut eivät pidä minusta, ja eivät ole enää ystäviäni.

Minusta tuli perfektionisti, pitää olla paras jotta kelpaisi, jotta hyväksyttäisiin. Jotta kelpaa äidille... Lapsena äiti ei koskaan kehunut minua, vain veljeä joka sai kaikista aineista kymppejä. Äiti vain moitti sottaisesta huoneesta jms. Ajattelin jos minäkin saan kymppejä, niin ehkä äiti sitten pitää minusta.

Vieraiden ihmisten seurassa menen ihan hiljaiseksi, en uskalla sanoa mitään etten sano jotain josta joku ei pidä.

Mutta olisi mukava kuulla kokemuksia ja jos joku tietää miten tämän pelon voi voittaa?

Mua ei kai äiti koskaan rakastanut. Veljiä kyllä. Kerjäsin, ruinasin, temppuilin, valehtelin. Isältä sain aina tahtoni läpi. Äiti suuttui entisestään. Syytti isää minun suosimisesta. Oli mustasukkainen. Tuntui, että ilkeyttään kielsi minulta asioita. Vihasin äitiä. Halusin hyväksyntää äidiltä. En saanut sitä koskaan. Torjuin koko äidin elämästäni. Palasin takaisin kerjäämään. Äiti alkoi syyttää minua elämänsä pilaamisesta. Uhkasi itsemurhalla, jos olin "hankala". Sitten äiti alkoi ryyppäämään ja alkoi hakea lohtua minulta ja hyväksyntää. Roolit muuttuivat jotenkin väärinpäin. Ahdistuin ja syyllistyin entisestään. Painelin terapiaan ja nyt selviän jotenkin itkemättä äidin tapaamisista.

Mutta en kykene vastaanottamaan rakkautta keneltäkään. Eihän kukaan oikeasti voi minua rakastaa. Minulla on ollut poikaystäviä mutta en koskaan päästä heitä ihan lähelle. Tai sitten jo alussa teen selväksi, että en luota kuitenkaan heihin, joten kannattaa jo nyt lähteä lätkimään. Olen todella tuskastunut itseeni. En ole ruma enkä tyhmä enkä lihava. Silti vihaan itseäni ja olen "ruma, tyhmä ja lihava". En kelpaa itselleni. Kuinka voisin kelvata kenellekään?! Välillä join liikaa alkoholia ja roikuin baareissa. Nyt en jaksa enää roikkua. Olen vaan kotona ja haaveilen siitä, että joskus löydän rakkauden. Ja mietin keinoja, miten päästä eroon tästä vaivasta.

Tiedän, että pitäisi ensin rakastaa itseään, jotta voi luottaa toiseen ihmiseen. Mutta miten? Mitä voin tehdä asialle? Miten voin hyväksyä itseni? Enää en syö masennuslääkkeitä, unilääkkeitä. Se on jo hyvä alku. Uskon, että kukaan ympärilläni ei tiedä millaisessa ahdingossa elän itseni kanssa. Kukaan työkaveri ei varmasti usko, miten huonosti hyväksyn itseni. Olen taatusti ihan normaali työkaveri; huolehdin itsestäni, ulkonäöstäni ja olen reipas ja mukava. Sinkku olen tietysti siksi, että "ei ole sitä täydellistä löytynyt toistaiseksi". Mitä paskaa... !! Nyt olen 32-v ja pitäisi alkaa tehdä jotain!