Kertokaa seuraavien lauseiden jälkeen mikä minussa on vikana, haluaisin puolueetonta
kannanottoa asiaan...
Olen kohta 40 v. lapseton nainen. Rakkaussuhteita minulla on ollut 3, 1. päättyi 7 vuoden jälkeen kun mies halusi aloittaa uuden elämän. Tämän ymmärrän koska olimme niin nuoria kun aloimme seurustella. Seuraava suhde josta seurauksena oli avioliitto kesti 8 v. Tällä kertaa minä jätin mieheni hänen alkoholisminsa takia ja siksi koska halusin lapsen ja hän taas ei. Tämän jälkeen n. 7 v. sitten tapasin taas miehen jolla oli lapsia aikaisemmasta liitostaan. Mies asui toisella paikkakunnalla...n. 3 vuoden viikonloppu-tapaamisten jälkeen päätimme muuttaa yhteen. Irtisanoin itseni vakituisesta työpaikastani ja laitoin asuntoni myyntiin. Ja sitten ostimme asunnon täältä uudelta paikkakunnalta jonne myös nykyisen mieheni lapsi muutti kanssamme. Muutama vuosi takaperin otin keskustelun aiheeksi lapsen hankinnnan, johon minut tyrmättiin täysin. Mies ei halua lapsia, koska hänellä niitä on...joten jouduin tälläkin kertaa hyväksymään mieheni päätöksen koska en halua lapsia väkisin tehdä. Sen täytyy olla molemminpuolinen päätös.
Hoidan asiat kotona, siivoan ja laitan ruokaa jokainen päivä. Oma yritykseni menestyy kivasti tässä ohella ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Seksi sujuu, vaikkakin minä olen useimmin nykyään se aloitteen tekijä. Suukottelen ja halaan paljon...olen hyvin empaattinen ja kiltti ihminen ja mieheni taas on aivan päinvastainen luonne.
Emme riitele kuin muutaman kerran vuodessa ja yleensä minä olen se joka aloittaa riidan. Mieheni lapsen kanssa tulemme todella hyvin toimeen, ei ongelmia tällä saralla. En uskalla sanoa miehelleni mitään pahaa koska hän ei kestä mitään "nalkutusta", joten olen todennut että parempi olla hiljaa...
Kaiken siis pitäisi olla hyvin, mutta miksi minulla on näin huono olla? Olen pohtinut että miksi minä teen kaiken ja kenelle minä näitä asioita teen? Itse en saa mitään, kukaan ei koskaan ehdota minulle lähtöä vaikka ulos syömään tai jotain muuta pientä. En ole vaativainen, pidän itsestäni huolta. Olen ulkopuolisten silmissä hyvin nätti nainen ja sitä mieltä kyllä olen itsekin. Onko minulla joku 7 vuoden kriisi vai käytetäänkö minua vain hyväksi...pitäisikö minun taas puhaltaa peli poikki.
Kertokaa mikä minussa on vikana?
kannanottoa asiaan...
Olen kohta 40 v. lapseton nainen. Rakkaussuhteita minulla on ollut 3, 1. päättyi 7 vuoden jälkeen kun mies halusi aloittaa uuden elämän. Tämän ymmärrän koska olimme niin nuoria kun aloimme seurustella. Seuraava suhde josta seurauksena oli avioliitto kesti 8 v. Tällä kertaa minä jätin mieheni hänen alkoholisminsa takia ja siksi koska halusin lapsen ja hän taas ei. Tämän jälkeen n. 7 v. sitten tapasin taas miehen jolla oli lapsia aikaisemmasta liitostaan. Mies asui toisella paikkakunnalla...n. 3 vuoden viikonloppu-tapaamisten jälkeen päätimme muuttaa yhteen. Irtisanoin itseni vakituisesta työpaikastani ja laitoin asuntoni myyntiin. Ja sitten ostimme asunnon täältä uudelta paikkakunnalta jonne myös nykyisen mieheni lapsi muutti kanssamme. Muutama vuosi takaperin otin keskustelun aiheeksi lapsen hankinnnan, johon minut tyrmättiin täysin. Mies ei halua lapsia, koska hänellä niitä on...joten jouduin tälläkin kertaa hyväksymään mieheni päätöksen koska en halua lapsia väkisin tehdä. Sen täytyy olla molemminpuolinen päätös.
Hoidan asiat kotona, siivoan ja laitan ruokaa jokainen päivä. Oma yritykseni menestyy kivasti tässä ohella ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Seksi sujuu, vaikkakin minä olen useimmin nykyään se aloitteen tekijä. Suukottelen ja halaan paljon...olen hyvin empaattinen ja kiltti ihminen ja mieheni taas on aivan päinvastainen luonne.
Emme riitele kuin muutaman kerran vuodessa ja yleensä minä olen se joka aloittaa riidan. Mieheni lapsen kanssa tulemme todella hyvin toimeen, ei ongelmia tällä saralla. En uskalla sanoa miehelleni mitään pahaa koska hän ei kestä mitään "nalkutusta", joten olen todennut että parempi olla hiljaa...
Kaiken siis pitäisi olla hyvin, mutta miksi minulla on näin huono olla? Olen pohtinut että miksi minä teen kaiken ja kenelle minä näitä asioita teen? Itse en saa mitään, kukaan ei koskaan ehdota minulle lähtöä vaikka ulos syömään tai jotain muuta pientä. En ole vaativainen, pidän itsestäni huolta. Olen ulkopuolisten silmissä hyvin nätti nainen ja sitä mieltä kyllä olen itsekin. Onko minulla joku 7 vuoden kriisi vai käytetäänkö minua vain hyväksi...pitäisikö minun taas puhaltaa peli poikki.
Kertokaa mikä minussa on vikana?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mutta koska se on aika henk koht juttu ja vielä mun suhteessa ajankohtainen, en viitti sitä tähän kirjoittaa. Sitten jos se toimii niin kun mä luulen niin mä kyllä suunnilleen tulen uskoon ja jaan sen takuulla kaikkien kanssa. Ota joku huuhaameiliosoite ja meilaa [email protected] niin mä kirjotan sulle.
Olet ottanut pikkuhiljaa ns. "kotiorjan" roolin itsellesi. Miehesi on tottunut siihen, että kaikki toimii, olisitko hänelle itsestäänselvyys? Lisäksi se, että häntä ei saa arvostella, häntä kohtaan ei saa esittää kritiikkiä kertoo hänen henkisestä kypsymättömyydestään tai jostain onglemasta, mitä hän ei ehkä tiedosta eikä ainakaan halua myöntää. Mielestäni alkaa mennä jo henkisen väkivallan puolelle se, että et uskalla nalkuttaa kun hän ei kestä...mitä hän tekee jos ei kestä?? Suuttuu, huutaa, mököttää, lähtee baariin, ei kai käy käsiksi...?
Sinulla on huono olla koska et saa mieheltäsi kunnioitusta ja arvostusta ja olet tajunnut, että sinunkin oikeus on sitä saada. Lisäksi, eikö teillä heti alussa ollut puhetta lapsista...että noin myöhään vasta sinulle selvisi, ettei miehesi halua lapsia.
Jos miehesi ei herää, sinulla ei ole kovin erilainen tulevaisuus kuin mitä nyt koet elämäsi olevan. Älä tuhlaa itseäsi ja hyviä ominaisuuksiasi mieheen joka niitä ei osaa arvostaa. Eroaminen on vaikeaa, tiedän, mutta ajattele mitä voit saada tasapainoisessa toista kunnioittavassa suhteessa. Vielä on myös toivoa saada lapsia, mutta vain parisen vuotta.
Niin, itsehän olen tähän tilanteeseen joutunut eli olen tosiaankin ottanut perheen pään roolin kodinhoidon suhteessa itselleni. Mutta kun samalla joudun hoitamaan myös kaikki muut "ns." pienet asiat jopa hänen osaltaan. Kun hänellä on niin kiire työssä tai aina on jotain vastaavaa kiirettä. Välillä tuntuu että hoidan kotona miehen ja naisen roolit...
Meillä ei fyysistä väkivaltaa ole. Mutta jos ns. "nalkutan" eli kerron aivan asiallisesti miltä minusta tuntuu, hän mököttää ja paiskii tavaroita sekä mulkoilee minua aivan kuin olisin hänelle todella vastenmielinen. Eli hän on todella kovaluonteinen ja laskelmoiva ihminen. Itse kun olen tällainen maanmatonen eli kiltti enkä missään nimessä kova niin varmaan hän nauttii jos näkee että itken tms. Olen yrittänyt kovettaa luonnettani eli yritän olla välittämättä hänestä kun hänellä on sitä huonoa aikaa.
Kyllä luulen että mieheni ei herää ennenkuin sitten kun vasta myöhäistä. Minun on pakko tehdä jotain, kun vaan saisin "herätettyä" nämä henkiset voimavarani tuolta jostain sisältäni mihin olen ne piilottanut.
Kiitos vastauksestasi.
Niin miehesi käytös kuullostaa todella lapselliselta. Pikkupoika joka mököttää kun kaikki ei mene niinkuin hän haluaa. Miten hän käyttäytyy kun lapsi kiukuttelee tms.?
Ja oikeasti jos hoidat hänenkin puolesta asiat, on hän lisäksi saamaton, siis ei mies ollenkaan. Onko hänellä joku missä hän pääsee pätemään, olemaan mies? Aattelin vaan, että jos hänellä on semmoinen ammatti missä voi olla miehinen ja kotona heittäytyy avuttomaksi ja muiden passattavaksi ja kiukuttelee.
Olen aina sanonut, että miehet jotka kiukuttelevat kuin naiset tai pahemmin, ovat jääneet jonnekin teini-ikään.
Sinulla on oikeus toisenlaiseen suhteeseen. Sellaiseen missä saa näyttää tunteet ja olla pahalla päällä jos siltä tuntuu. Sinullakin on oltava olkapää jota vasten painua kun elämä on kurjaa. Nyt herätys, syksy tulee ja syksy on uudistumisen aikaa. Hanki joku harrastus ja alat katsella elämää uusin silmin.
Tsemppiä!!!
Ota asia rohkeasti puheeksi, että sinusta tuntuu tuommoiselta. Voihan olla, että jos et ilmaise itseäsi ja miellytät vain miestäsi. Hän ei yksinkertaisesti tiedä miten voit? Tai olettaa kaiken olevan kunnossa?
Eikä se ole nalkuttamista jos rakentavassa hengessä puhuu miltä itsestään tuntuu.
Kiitos, olen samaa mieltä tuosta nalkutuksesta.
En nimittäin ole nalkuttanut mutta kertonut kyllä tunteistani. Mies toteaa vaan siihen että ompas sinulla suuret murheet.
Minun murheet eivät todellakaan ole suuria mutta jos näitä pieniä murheita kasaantuu riittävän paljon, niistä tulee hyvin pian suuria.
Kiitos kuitenkin kommentista.
Kiinnitin erityisesti huomiota yhteen kohtaan tekstissäsi eli lapsiin. Miehelläsi on toki oikeus olla haluamatta enää lisää lapsia, mutta myös sinulla on oikeus haluta lapsia...mikä on sellainen molemminpuolinen päätös, jossa miehesi päättää, että sinullakaan ei ole oikeus lapsiin..?
Jospa sinä sanoisit miehellesi, että haluat lapsen/lapsia ja hänen on vain hyväksyttävä se tosiasia...kestäisikö miehesi sen??? Tuskinpa, mutta sinä joudut silti kestämään päinvastaisen tilanteen...
Kiinnitin erityisesti huomiota yhteen kohtaan tekstissäsi eli lapsiin. Miehelläsi on toki oikeus olla haluamatta enää lisää lapsia, mutta myös sinulla on oikeus haluta lapsia...mikä on sellainen molemminpuolinen päätös, jossa miehesi päättää, että sinullakaan ei ole oikeus lapsiin..?
Jospa sinä sanoisit miehellesi, että haluat lapsen/lapsia ja hänen on vain hyväksyttävä se tosiasia...kestäisikö miehesi sen??? Tuskinpa, mutta sinä joudut silti kestämään päinvastaisen tilanteen...
Musta on tullut viidentoista vuoden kokemuksella varma ihminen siinä suhteessa; että mä en nalkuta ja kun mä en siihen rupea niin miehet aloittaa sen,,,
Meinaan nalkutuksen. Kannattaa miettiä kahta vaihtoehtoa; Kestääkö olla yksin vai kestääkö olla siinä pari suhteessa?????????????? KAIKKI MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA!!