Olen nelikymppinen mies. Olen koko ikäni kärsinyt todella pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja "ihmisfobiasta", kuten sitä itse nimitän. Jo lapsena piilouduin sängyn alle, jos meille tuli sukulaisia tai muita vieraita. Vaimoni iski minut, itse en olisi uskaltanut edes tervehtiä toisen sukupuolen edustajaa. Pahimmillaan en parikymppisenä uskaltanut käydä kaupassa, koska pelkäsin kassalle menoa ja sitä, että kohtaisin jonkun naapurin tai muun puolitutun matkalla.
Reilut viisi vuotta sitten huomasin työpaikan, joka vastasi sekä koulutustani, että aiempaa työkokemustani. Työ vaatii kuitenkin ajoittaista esiintymistä suurillekin ihmisryhmille. Jostain sisältäni kumpusi uhma itseäni kohtaan: en piru vie anna pelkoni estää minua hakemasta unelmieni työpaikkaa! Hain työtä, sain sen ja kohtasin painajaisen.
En pelkää mitään niin paljoa kuin esiintymistä. Työssäni joudun ajoittain esiintymään ryhmille, joiden koko vaihtelee kahdesta osanottajasta kahteensataan. Silloin tällöin joudun esiintymään myöskin Ruotsissa ja Englannissa, jolloin esiintymiskielenä on luonnollisesti ruotsi tai englanti.
Ensimmäisenä vuotena en nukkunut lainkaan jos tiesin, että seuraavana päivänä on odotettavissa luento. Ennen ensimmäisiä ruotsin- tai englanninkielisiä luentoja olin viikon verran aivan tolaltani - päivä ei edes puolessa ja potta on täysi, kuten Jaakko Teppo lauloi. Pelkäsin niin paljon, että pohdin tosissani voisinko ottaa salaa viinaa rentoutuakseni. (Onnekseni tiesin, että viinan juonti ei auta kuin hetkellisesti ja yleensä se huomataan.)
Toisena vuotena alkoi jo helpottaa: jos kyseessä oli rutiiniluento, en enää jännittänyt niin paljoa: pystyin nukkumaan, mutta vatsa temppuili vieläkin. Jos aihe oli minulle uusi, olin yhtä paniikissa kuin ensimmäisenäkin vuotena.
Kolmantena vuotena en enää pelännyt luentoja. Niitä oli ja sillä selvä. Nukuin yöni, vatsa temppuili silloin tällöin. Lontoon reissut olivat jo enemmän lomaa kuin työtä, Tukholmassa en paljoa osannut nauttia ympäristönvaihdoksesta, mutta enää ei sentään ennen luentoa tullut oksennus, kuten aiemmin oli joskus tapahtunut.
Pikkuhiljaa vuosien myötä olen pahimman esiintymispelon karkoittanut. Siihen kului todellakin vuosia ja sitä edesauttoi se, että olen pidetty luennoitsija; olen saanut paljon kiitosta työstäni. Olin erittäin yllättynyt, kun eräs tilaisuuden järjestäjä varasi luentoa firmastamme ja pyysi nimenomaan minua luennoijaksi, koska aiemmat osanottajat olivat minua erityisesti kiitelleet. Itse minulla on kyseisestä luennosta vain hämäriä muistikuvia koska olin ollut niin hermostunut.
Nykyisin en enää hermoile luennoista. Edelleen vatsani kääntyy ympäri kun avaan aamulla kalenteriohjelman ja joku on merkinnyt minulle luentotilaisuuden, mutta en enää jätä öitäni nukkumatta sen vuoksi, että seuraavana päivänä joudun esitelmöimään. Edelleenkään en halua kahvia tai papereitä pideltäväkseni ennen luentoa, koska käteni tärisevät. Edelleenkään en osaa sanoa naapurille mitään muuta kuin päivää, jos satumme samaan aikaan postilaatikolle. Mutta hitto vie, voitin pelkoni, olen suosittu ja haluttu luennoitsija ja olen oman elämäni herra. Tuskaa se on aiheuttanut, eikä pelko edelleenkään ole minulle vierasta, mutta samalla olen todella ylpeä itsestäni. En antanut pelkoni estää minua elämästä sitä elämää, jota halusin elää.
En tiedä auttaako tämä kirjoitus ketään. Halusin vain kertoa oman tarinani. Pelkoja on monenlaisia, eikä niitä kaikkia voi voittaa "ottamalla itseään niskasta kiinni", kuten minä tein. Nykyisin yritän ajatella, että pelätä saa, mutta pelko ei saa estää minua tekemästä haluamiani asioita. Ei se ajattelutapa aina toimi, mutta nykyisin pystyn elämään normaalia elämää kauppareissuineen ja naapurien kanssa säästä juttelemisineen. Sukulaisvierailulle ei minua kyllä edelleenkään saa...
Reilut viisi vuotta sitten huomasin työpaikan, joka vastasi sekä koulutustani, että aiempaa työkokemustani. Työ vaatii kuitenkin ajoittaista esiintymistä suurillekin ihmisryhmille. Jostain sisältäni kumpusi uhma itseäni kohtaan: en piru vie anna pelkoni estää minua hakemasta unelmieni työpaikkaa! Hain työtä, sain sen ja kohtasin painajaisen.
En pelkää mitään niin paljoa kuin esiintymistä. Työssäni joudun ajoittain esiintymään ryhmille, joiden koko vaihtelee kahdesta osanottajasta kahteensataan. Silloin tällöin joudun esiintymään myöskin Ruotsissa ja Englannissa, jolloin esiintymiskielenä on luonnollisesti ruotsi tai englanti.
Ensimmäisenä vuotena en nukkunut lainkaan jos tiesin, että seuraavana päivänä on odotettavissa luento. Ennen ensimmäisiä ruotsin- tai englanninkielisiä luentoja olin viikon verran aivan tolaltani - päivä ei edes puolessa ja potta on täysi, kuten Jaakko Teppo lauloi. Pelkäsin niin paljon, että pohdin tosissani voisinko ottaa salaa viinaa rentoutuakseni. (Onnekseni tiesin, että viinan juonti ei auta kuin hetkellisesti ja yleensä se huomataan.)
Toisena vuotena alkoi jo helpottaa: jos kyseessä oli rutiiniluento, en enää jännittänyt niin paljoa: pystyin nukkumaan, mutta vatsa temppuili vieläkin. Jos aihe oli minulle uusi, olin yhtä paniikissa kuin ensimmäisenäkin vuotena.
Kolmantena vuotena en enää pelännyt luentoja. Niitä oli ja sillä selvä. Nukuin yöni, vatsa temppuili silloin tällöin. Lontoon reissut olivat jo enemmän lomaa kuin työtä, Tukholmassa en paljoa osannut nauttia ympäristönvaihdoksesta, mutta enää ei sentään ennen luentoa tullut oksennus, kuten aiemmin oli joskus tapahtunut.
Pikkuhiljaa vuosien myötä olen pahimman esiintymispelon karkoittanut. Siihen kului todellakin vuosia ja sitä edesauttoi se, että olen pidetty luennoitsija; olen saanut paljon kiitosta työstäni. Olin erittäin yllättynyt, kun eräs tilaisuuden järjestäjä varasi luentoa firmastamme ja pyysi nimenomaan minua luennoijaksi, koska aiemmat osanottajat olivat minua erityisesti kiitelleet. Itse minulla on kyseisestä luennosta vain hämäriä muistikuvia koska olin ollut niin hermostunut.
Nykyisin en enää hermoile luennoista. Edelleen vatsani kääntyy ympäri kun avaan aamulla kalenteriohjelman ja joku on merkinnyt minulle luentotilaisuuden, mutta en enää jätä öitäni nukkumatta sen vuoksi, että seuraavana päivänä joudun esitelmöimään. Edelleenkään en halua kahvia tai papereitä pideltäväkseni ennen luentoa, koska käteni tärisevät. Edelleenkään en osaa sanoa naapurille mitään muuta kuin päivää, jos satumme samaan aikaan postilaatikolle. Mutta hitto vie, voitin pelkoni, olen suosittu ja haluttu luennoitsija ja olen oman elämäni herra. Tuskaa se on aiheuttanut, eikä pelko edelleenkään ole minulle vierasta, mutta samalla olen todella ylpeä itsestäni. En antanut pelkoni estää minua elämästä sitä elämää, jota halusin elää.
En tiedä auttaako tämä kirjoitus ketään. Halusin vain kertoa oman tarinani. Pelkoja on monenlaisia, eikä niitä kaikkia voi voittaa "ottamalla itseään niskasta kiinni", kuten minä tein. Nykyisin yritän ajatella, että pelätä saa, mutta pelko ei saa estää minua tekemästä haluamiani asioita. Ei se ajattelutapa aina toimi, mutta nykyisin pystyn elämään normaalia elämää kauppareissuineen ja naapurien kanssa säästä juttelemisineen. Sukulaisvierailulle ei minua kyllä edelleenkään saa...
Vastaukset 4
Vanhimmat
mulla oli lääkkeenä alkoholi.nyt työkyvytön ja alkoholisti,tosin juomaton.
Mahtava selviytymistarina, kumpa minäkin uskaltaisin...
Pienin askelin tässä kuljetaan. Mikä siinä onkin niin vaikeaa siinä esiintymisessä?
Onnea vaan työurallesi. Jokainen meistä saa olla sellainen kuin on! Naapurinkaan kans ei tarvi olla kuin hyvän päivän- tuttu jos ei halua :)
mites alkuperäinen kirjoittaja neuvoisi sitä onnetonta, joka ei lainkaan uskalla mennä esiintymään, edes sitä ensimmäistä kertaa?
Aloittaa niin pienistä jutuista että menee sinne muiden eteen.
Itse opettelin sillälailla.Seisoo vaikka rekvisiittana.
Eli tekee mahdollisimman turvalliseksi tilanteen.Ajan kanssa reviiri laajenee ja oppii olemaan siellä esillä.
Huomaamaan että siihen ei kuole.