En tarvitse ketään

Minä olen tullut siihen tulokseen että ihminen tarvitsee ystäviä vaan lapsena. Minullakin oli lapsena monia ystäviä joiden kanssa vietin lähes päivittäin aikaani. Ala-Asteellakin oli vielä hyviä ystäviä. Sitten menin ylä-asteelle ja entiset luokkatoverit joutuivat rinnakkaisluokalle. Tunsin itseni jotenkin erilaiseksi, maalaiseksi siellä luokassa koska olin syrjäkylän koulusta. Sain vasta 9-luokalla yhden ystävän rinnakkaisluokalta, jonka kanssa olin sitten lukiossa.

Lukion jälkeen tiemme erosivat enkä saanut ystäviä opiskelupaikkakunnaltani. Jotain toki juteltiin koulun käytävillä mutta siihen se jäikin. Kävin kaksi ammatillista koulua lukion jälkeen ja keskeytin yhden.

Nykyään parin vuoden työttömyyden jälkeen olen saanut töitä ja olen yhä yksinäinen. Töissä saa silti olla ihmisten kanssa tekemisissä joten en ole täysin erakko.

Olen niin tottunut tähän yksinäisyyteeni etten voisi kuvitellakkaan elämääni toisenlaiseksi. Kukaan ei ole käynyt kylässä yli 10 vuoteen. Olen päättänyt etten aio enää edes kutsua ketään vierailulle koska ei kukaan kuitenkaan tule käymään koska nekään harvat ystävät joita minulla on ollut eivät ole kutsuistani huolimatta vaivautuneet kylään vaan minä olen ollut aina se joka on käynyt heidän luonaan.

Tuskin saankaan enää ketään ystävää. Elämäni vain on tälläistä ja siihen on ollut pakko sopeutua.