tuntuu, että tavallinen elämä ahdistaa. tarkoitan tällä erityisesti työssäkäyntiä ja muutakin elämää. minulla ei ole mitään kunnianhimoa, vaikka koulutuksellani sitä pitäs varmaan olla. en saa tyydytystä mistään muusta kuin pyyteettömästä muiden "palvelemisesta" (varmaan joku häiriö, koska pistän muut aina epäterveestikin itseni edelle). Töissä pitäs käydä ja päteä siellä ja tienata, mutta kun pelkään olevani tosi huono. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat hirveiltä epäonnistumisilta. Mies nauttii elämästä, mutta minä en siihen pysty - huolehdin vaan koko ajan sairaalloisesti. Töiden ohella opiskelu on välillä hermojaraastavaa, ja tuntuu että lasten kanssakaan ei tule oltua oikealla tavalla. Periaatteessa olen hyvin koulutettu ja hyvässä työpaikassa, mutta paineet oman itsen hyväksymiseen ovat pahat.Onko murrosikä elämättä kun kyselen vasta nyt elämäntarkoitusta ja kuka olen? Siis mitä väliä tällä kaikella on? Ja miksi elämän pitäs olla tällasta pätemistä ?(kosken luonnostani ole mikään menestyjä, vaan yritän sinnitellä yhteiskunnassa, ja tämä tuntuu feikiltä koko homma - ) enkä kuitenkaan usko mihinkään ylempään persoonaan jolle voisi elämänsä heittää.
elän vai elänkö sittenkään
elänkö
1240
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi,
Mulla on samantyylinen tilanne, valmistuin yliopistosta ja nyt olen "hyvässä" työpaikassa. Työnteko ei nappaa pätkääkään (jännitän sosiaalisia tilanteita, joten saan joka aamu psyykata itseäni lähtemään päivän palavereihin sun muihin) eikä kunnianhimoa uralla etenemiseen tms ole. Mieluiten olisin kotiäitinä tai kotirouvana, mutta talous ei luonnollisesti anna myöten ja sukulaiset varmaan järkyttyisi, kun ensin opiskelin kunnon tutkinnon, mutta jäisinkin kotiin. Mies puolestaan rakastaa työtään, on varsin sosiaalinen eikä siis ymmärrä minua.
Olen miettinyt, että mulla on varmaan kanssa joku myöhästynyt murrosikä tai vähän ennenaikainen 30-kympin kriisi. Ajatus siitä, että seuraavat 40 vuotta pitäisi painaa työtä jossain toimistossa 8 - 16 saa voimaan pahoin. En kuitenkaan koe itseäni laiskaksi, tavallinen arki vaan ahdistaa tällä hetkellä todella paljon.
Vinkkejä en osaa antaa, mut tsemppiä toivotan ja toivotaan, että tää on ohimenevää!