hei kaikki syömishäiriöstä selvinneet,
kertokaa kokemuksianne siitä, miten tänä päivänä parannuttuanne suhtaudutte kaikkeen entiseen, ruokaan, ravintoon.
itselläni takana jonkin asteen anoreksia, jolloin paino putosi 10 kiloa ja sitä "sairausvaihetta, jolloin kuihduin" kesti n.1/2 vuotta ja selviämisvaihe palaaminen normaalimittoihin on vienyt n. 1.5 vuotta.
nyt olen mitoissa 158/46. hoikka vieläkin, mutta "terve" -jos niin voi sanoa.
omalla kohdallani tiedostin sairauteni ja halusin siitä pois -mopo vain karkasi lopulta käsistä ja hain itse apua, sillä yksin olin liian heikko.en ole koskaan ihaillut laihuutta, vaan paremminkin tervettä hyvinvoivaa muodokasta naiskuvaa. pidin itseäni kaamean näköisenä ollessani riutunut.
sikäli siis eroan normaalista anoreksiaa sairastavan ihmisen mielikuvasta, jossa hän kokee olevansa lihava ja haluaa olla laiha.
itse itkin, itkin ja itkin riutumista ja koisn itseni ruman laihaksi. silti mopo oli jo karannut ja vei, vei, vei...
tänä päivänä on tilanne se, että olo on hyvä. tarkkailen vieläkin (ajoittan häiritsevän paljonkin) ruokaan liittyviä juttuja ja pyrin "liikaakin" terveellisyyteen (tai eihän se kylläkään tervettä ole, jos liian kevyesti syö:)
keväällä oli vaihe, jolloin oli myös aikoja, jolloin saatoin parinakin päivänä herkutella oikein kunnolla. mutta ne päivät teetti itselleni niin pahan henkisen (ja fyysisen!) huonon olon ja omatunnon, että niistä oli päästävä eroon ja pyrkiä kohtuullisuuteen, pelkäsin jo "orastavaa ahmimishäiriötä" kun löysäilin liikaa. onneksi se vaihe tuli ja meni.
en siis ole täysin tasapainossa ruokaan liittyvissä jutuissa, enkä halua käyttää sanaa "vielä" sillä voi olla, etten koskaa tule olemaankaan.sallia pitäisi enemmän.
puhun läheisilleni useinkin kaikista näistä ajatuksista ja se auttaa.
nyt minun on kuitenkin hyvä olla:)
kertokaa kokemuksianne siitä, miten tänä päivänä parannuttuanne suhtaudutte kaikkeen entiseen, ruokaan, ravintoon.
itselläni takana jonkin asteen anoreksia, jolloin paino putosi 10 kiloa ja sitä "sairausvaihetta, jolloin kuihduin" kesti n.1/2 vuotta ja selviämisvaihe palaaminen normaalimittoihin on vienyt n. 1.5 vuotta.
nyt olen mitoissa 158/46. hoikka vieläkin, mutta "terve" -jos niin voi sanoa.
omalla kohdallani tiedostin sairauteni ja halusin siitä pois -mopo vain karkasi lopulta käsistä ja hain itse apua, sillä yksin olin liian heikko.en ole koskaan ihaillut laihuutta, vaan paremminkin tervettä hyvinvoivaa muodokasta naiskuvaa. pidin itseäni kaamean näköisenä ollessani riutunut.
sikäli siis eroan normaalista anoreksiaa sairastavan ihmisen mielikuvasta, jossa hän kokee olevansa lihava ja haluaa olla laiha.
itse itkin, itkin ja itkin riutumista ja koisn itseni ruman laihaksi. silti mopo oli jo karannut ja vei, vei, vei...
tänä päivänä on tilanne se, että olo on hyvä. tarkkailen vieläkin (ajoittan häiritsevän paljonkin) ruokaan liittyviä juttuja ja pyrin "liikaakin" terveellisyyteen (tai eihän se kylläkään tervettä ole, jos liian kevyesti syö:)
keväällä oli vaihe, jolloin oli myös aikoja, jolloin saatoin parinakin päivänä herkutella oikein kunnolla. mutta ne päivät teetti itselleni niin pahan henkisen (ja fyysisen!) huonon olon ja omatunnon, että niistä oli päästävä eroon ja pyrkiä kohtuullisuuteen, pelkäsin jo "orastavaa ahmimishäiriötä" kun löysäilin liikaa. onneksi se vaihe tuli ja meni.
en siis ole täysin tasapainossa ruokaan liittyvissä jutuissa, enkä halua käyttää sanaa "vielä" sillä voi olla, etten koskaa tule olemaankaan.sallia pitäisi enemmän.
puhun läheisilleni useinkin kaikista näistä ajatuksista ja se auttaa.
nyt minun on kuitenkin hyvä olla:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onneksi olet selvinnyt :) Sain viestistäsi kuvan, että sinulla saattaisi olla ortorekektisia taipumuksia? Voimia :)
tiedostan sen myös itse ja työstän asiaa koko ajan. kiitos tsempistä!
Entisenä syömishäiriöisenä olen taipuvainen kyllä ajattelemaan, että kerran anoreksian sairastettuaan siitä ei noin vain parannuta enää sellaiseksi ihmiseksi joka ajattelisi ruoasta täysin neutraalisti ja normaalisti. Itse kärsin lievästä anoreksiasta 13-15v ja uudestaan 19-20v. ja en voi sanoa olevani varmasti turvassa anoreksialta vielä nyt 28 vuotiaanakaan. Tai minullakin se on paremmin tuota ortoreksiaa. Eli tuo anoreksiasta paraneminen on monesti näennäistä, voi sanoa paremminkin, että toipunut. Olen aivan varma, että monella syömishäiriöisellä on koko elämänsä ajan taipumus konstailla ruuan kanssa. Jotenkin sitä vaan pitää pyrkiä siihen, että hallitsee edes osittain tilannetta, ettei ahmisi muttei nälkiinnyttäisi itseään ja harratelisi liikuntaa kohtuudella. Näiden asioiden kanssa joudun vieläkin painimaan ja uskon, että koko elämäni minulla on mukanani nämä syömishäiriöisen pelot lihavuudesta jne.
mä en ikinä usko et voisin suhtautuu normaalisti ruokaan. Itse olen sairastanu yli 10 vuotta, ja vaikka joskus totaalisesti parantuisin, luulen et tulisin aina olee tosi kriittinen ruoan suhteen.