Olen vl-kodin lapsi ja minua on aina ahdistanut vl-liike.
Kertokaapa kuinka olette päässet irti ko ahdistuksesta.
Oletan,etten ole ainoa jota tämä asia vaivaa.
Kertokaapa kuinka olette päässet irti ko ahdistuksesta.
Oletan,etten ole ainoa jota tämä asia vaivaa.
Vastaukset 24
Vanhimmat
ystäväni,miksi ja millä tavalla sinua vaivaa ja ahdistaa vl-liike?
vaikka itse olen vl,voinen silti kuunnella sinua...:)
Näin koen vl-liikkeen.
Pikkutarkka syyllistävä, tuomitseva joukko ihmisiä,jota ihmisen mittat ylittävä puhujasetä, ruoskii, litistää,nujertaa,alistaa ylivoimaisine mielipiteineen,jotka hän on saanut kuulla Pyhän Hengen avaamana toisen puhujasedän puhujainkokouksessa selittävän.
Joo,tiedän.
Parannus ei ole se taikasana, jota vl-ahdistuneelle tiedän tarjottavan. Sen myötä tulee ehdollinen hyväksyntä ja uudelleen nujertaminen,litistäminen ,latistaminen jne..
"Emme voi mitään sille,että Jumala on näin asiat säätänyt...." on vl-viesti.
Se on ahdistuneelle maallinen helvetti.
Mieleeni nousee kysymys siitä,että onko vl-liikkeessä lainkaan tervettä epäilyä Jumalan tahdosta ja omien oppien virheettömyydestä
... tätä palstaa? Viimeistään täällä terveesti epäilevä huomaa, ettei ole yksin. Päivämiehestä ja puhujanpöntöstä on turha odottaa tukea ajatuksilleen ja tulee aina olemaankin.
Palstan asialliset epäilijät ovat jopa kantaneet syvimpien ahdistusten taakkaa.
Tiedän,etten ole yksin ,mutta en ole koskaan päässyt "nokitusten" asiasta ajatuksia vaihtamaan.
Vamman kanssa on elettävä, joskus hyvinkin rampana.
Itselläni on ollut kaksi hyvää keskustelukumppania vl-asioihin liittyen. Toinen oli epäilevä vanhoillislestadiolainen, jonka kanssa keskustelin vain kerran. Toinen oli evankelisluterilainen terapeutti, ja hänen kanssaan oli mahdollisuus pitempiaikaiseen keskusteluun. Molemmista oli suunnattomasti hyötyä.
No niin.. montako kertaa painoit f5 nappia??
Asiaan: minua ei vaivaa lainkaan VL-herätysliike. Raittius, rehtiys, kristillisyys ja uskollisuus.
Olen itse ex-vl ja ihmettelen mistä puhut. Luulen, että tavallaan yrität ajatella heidän puolestaan, mitä he ovat sinusta mieltä. Nujertaminen ja litistäminen kuulostavat aika oudolta minun korvaani.
Tiedän kokemuksesta, että se ympäristö missä ihminen kasvaa vaikuttaa ajatuksiin ja elämään paljon. Jos puhutaan aivopesusta niin ei sellaista ympäristöä ole nykyaikana, joka ei vaikuttaisi kaikkeen tekemiseemme. Ellei sitten asu jossain autiolla saarella.
Ahdistus saattaa johtua siitä ettet ole varma elämästäsi ja miten sinulle käy elämässäsi. Ole huoleti, koska sellaista ihmistä ei olekaan, joka olisi varma kohtalostaan. Ole tyytyväinen, että olet joutunut pohtimaan elämääsi vähän syvällisemmin. Suurella osalla länsimaisista ihmisistä elämää suuremmat asiat eivät käy mielen vieressäkään, mikä voi olla kyllä tavallaan helppoa.
Yhteiskunnan normit ja ihanteet, joita esimerkiksi media levittää otetaan suurimmaksi osaksi itsestäänselvyytenä. Itse ainakin huomaan monen asian ohjaavaan elämääni esim. raha, muoti, ruoka, juoma, musiikki, elokuvat ja TV-ohjelmat.
Samat asiat ne ovat kuitenkin suurimalle osalle ihmisiä tärkeitä, oli sitten vl tai ei. Terveys, ihmissuhteet, perhe, työ ja harrastukset... et silleen :)
Jos ja kun nuoren ihmisen harjoittelua ajatella omilla aivoillaan kahleditaan seurakunnan neuvoin,kiellon ja tuomioin,niin pidän sitä vl-nujertamisena.
Nuorella ei ole riippuvuussuhteestaan esim. vanhempiinsa johtuen ole mahdollisuutta suojautua
kaikelta häneen kohdistuvalta painostukselta.
Alistamista =nujertamista tapahtuu perheissä ja myöskin seurakunnan sisällä.
Entisenä vanhoillislestadiolaisena luulisi sinun tietävän, mistä hän puhuu.
Minua auttaa erilaisissa ahdistuksissa se, että hyväksyn ahdistuksen. Kun lakkaa yrittämästä päästä eroon ahdistuksesta, se saattaakin huomaamatta hellittää. Tarvitaan siinä tietysti muitakin hoitokeinoja. Keskustelua, lukemista, omien ajatusten selvittelyä uudestaan ja uudestaan. Vl-trauma varmaankin tulee aina olemaan jollakin lailla osa minua, ehkä myös sinua.
Miten viisaita sanoja sanoitkaan, nimimerkki Kohtalotoveri! Saimoin minä täällä olen koettanut hyväksyä ahdistuksen, joka voimistuu aika ajoin. Yksi hyvä apu on myös vain keskittyä niihin itselle iloa tuottaviin asioihin. Niihin jotka ovat aidosti itselle tärkeitä ja merkityksellisiä.
"Vl-trauma varmaankin tulee aina olemaan jollakin lailla osa minua."
Olen hyväksynyt myös tuon, minussa on tuo kipu aina jossain. Elän niiden haavojen kanssa jotka kotikasvatuksesta ja vl-nuoruudesta jäi. Nekin ovat minua. En niitä pyytänyt, mutta lapsi ja nuori on täysin sen varassa mihin on sattunut syntymään.
Itselläni irrottautumisprosessi kerti kauan, se oli osa aikuistumis- ja erillistymisprosessia. Oma minuus piti hahmottaa ja tunnistaa ja myös luoda uudestaan. Hyväksyn nyt myös vl-taustani, ja anna intseni myös oikeutetusti sitä surra mitä siellä minulle tehtiin.
Kirjoitit:
"Tarvitaan siinä tietysti muitakin hoitokeinoja. Keskustelua, lukemista, omien ajatusten selvittelyä uudestaan ja uudestaan."
Kyllä, ilman muuta! Itseäni on useasti kaunokirjallisuus auttanut ymmärtämään itseäni ja taustaani. Monet sellaiset kirjat joissa kerrotaan mielivallasta, diktatuureista ja sen sellaisesta, ovat tulkinneet myös omia kokemuksiani ja ahdistuksiani; esimerkiksi Margaret Atwoodin romaani "Orjattaresi", eteläafrikkalaisen J.M.Coetzeen "Barbaarit" sekä George Orwellin "Eläinten vallankumous" ja "Vuonna 1984". Myös Stalinin ajan Neuvostoliiton ja myööhemmätkin Neuvostoliiton henkisen elämän kuvauksissa olen tunnistanut saman ilmapiirin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa. Myös ihmisen kasvua ja psyyken rakenteita erittelevät tietokirjat ovat auttaneet.
Toivotan kaikille näistä ahdistuksista kärsiville hyviä ja elämänmyönteisiä aikoja, hyviä ystäviä ja riemua siitä että saa elää.
Minä olen miettinyt näitä vuosikymmeniä. Olen syvällinen ihminen.
Tiedän monia, jotka eivät kai mieti, vaan elävät elämäänsä näennäisesti irti edellisestä seurapiiristään. En tiedä miten se onnistuu?
Kaikki on silti keskeneräisen tuntuista. Vaikka noita muiden mainitsemia apukeinoja olen kokeillut ja hyviksi havainnut.
Onko joku kokeillut vl-traumaan jotakin traumaterapiaa? Mitä se on? Kannattaako?
No kyllähän se ahistaa ite ketähi aika ajoin.
Mutta onhan niitä ihmisellä paljon muitahi ahistuksia.
Heikot sortuu elon tiellä, mutta jätkät sen kun porskuttaa.
Kun katsoin aikoinaan Väinö Linnan tuntematonta sotilasta, mietin, miten miehet kesti sovassa sen kauhean ahdistuksen. Huumori siellä auttoi ja sitähän elokuvassa paljon oli.
Myös uskonasiat pitää ottaa joskus huumorin kannalta, sillä ei jaksa olla aina totinen torvensoittaja.
Kun vaimoni ahisti minua uskonasiollla, niin aloin nauraa, kun en jaksanut keskustella vakavasti.
Sittenmin vaimoni on tottunut huumoriini, eikä enää painosta niin kauheasti, vaikken aina eläkkään uskovaisen tavoin.
Ahistuksista ei välttämättä pääse aina eroon.
Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastasan.
Kun pääset yhden ylitse ja toisen alitse, niin on jo kolmas vastassa.
Ei kannata jättää uskoa, sillä vaikka se on raskas kantaa ja ahistaa, niin se kuitenkin antaa paljon.
Jos ei muuta, niin viihteellistä kanssakäymistä.
Ajatteletko todella, että he kestivät sen? Minä en ajattele niin.
Reinhard otti esiin mainion esimerkin mutta kevensi pykälän liikaa.
Hurtin sotahuumorin takana Linnan teos kuvaa sodan hirvittävää julmuutta. Sen yksi ulottuvuus on sodanvastaisuus. Huumorin avulla sen kykenee lukemaan, ja komiikan ja kauhun yhdistelmä on sanoomattoman tehokas lukijan tunteiden nuorallatanssi.
Mutta kaikki me tiedämme että ne miehet jotka selvisivät sodasta, tulivat sieltä lyötyinä, murtuneina, sielu haavoilla. Hermot riekaleina vuosia, näkivät painajaisia öisin vielä kahdeksänkymppisinä. Ahdistus oli ikuinen elämäntoveri.
Meillä näillä hengellisillä tantereilla on sittenkin vielä toivoa! :-) Olen huvikseni alkanut kerätä vl-vitsejä. Jos sinulla on yhtään, pistäisitkö jakoon...
Ei minulla ole niitä. Toistaiseksi näen tässä aihepiirissä hyvin vähän vitsailemista. En pane pahakseni, että joku muu näkee enemmän.
Vaikka toisin halutaan sanoa, niin elämä on kuitenkin kasvunpaikka, niin hyvin onnistuneelle kuin odotuksissa "pettäneellekin".
Lapsuudenkodin ja henkisen kasvupohjan ohjaava merkitys on suuri, erittäin suuri, ehkä epäonnistuessaankin, joten sen väheksymiseen ja mitätöintiin ei ole kellään oikeutta.
Onnistuessaan se vie ylitse suurien karikoiden ja hidastavien ongelmien, mihin, jonnekin jossa oma ideamme ja ideaalimme kypsyy nopeimmin.
Epäonnistumiset ja pettymykset, itselle ja kasvattajille, ahdistavat. Epäonnistumista kokeneen empiminen ja oman roolin löytäminen on usein vaikeaa, sillä monia asioita katsotaan syvien arvojen mittarilla eikä vaan pintaliitoisesti.
Suurien asioiden ja totuuksien miettiminen sekä epäily on pahimmillaan hyvin raastavaa, mutta sanoisin että se on omalla tapaa rikastuttavaa, sillä ajatus kurkistaa asioihin joita moni ei edes kykene ymmärtämään, "mikä on totta, armahda, mikä on totta ja oikein".
Se on kait kasvua kun sen opiksi ymmärtää.
Ehkä juuri ahdistus kuuluu ihmisen kasvuprosessiin ohjaavana elementtinä, sillä ahdistuneisuutta kuvataan raamatun kirjoittajillakin.
Itselläni vl-lapsuus ja tietynlainen vl-identiteetti on varmasti aina osa minua. Hyväksyn sen. Näen taustani ja kokemani vahvuudet ja aarteet, jos sitten taakatkin.
On sanottu, että omat kipunsa älyllisellä talossa ymmärtäminen on tärkeä osa hyväksymisprosessia ja selviytymistä, mutta se ei vielä riitä. Lisäksi on kohdattava omat kipunsa myös tunnetasolla, kohdattava se pieni hätäntynyt ja tarvitseva lapsi, oltava hänelle armollinen, annettava hänelle myötätuntonsa.
Olen eronnut aikuisena vl-herätysliikkeen yhteydestä.
Vanhempani ja melkein kaikki sukulaiseni ovat vanhoillislestadiolaisia.
Minua ei se ahdista että en usko heidän tavallaan. Olen saanut löytää luontevan hengellisyyden, uskon joka on elämäni tärkeä arvo. Minua kiinnostaa myös uskonnollinen ja filosofinen pohdiskelu, Raamatun lukeminen ja eettiset kysymykset. Elämässä tulee tilanteita jolloin mmiettii monenmoista elämän tarkoituksesta, kärsimyksestä ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta.
Mielelläni keskustelen hyvässä hengessä näitä asioista. Kysyvällä mielellä, ei "minäpä-olen-oikeammassa-kuin-sinä -tyylisessä inttämis- eikä käännytysmielessä. Mutta olen todennut, että vl-uskovaiset eivät ole kiinnostuneita keskustelemaan ja vaihtamaan kokemuksia, oivalluksia, kysymyksiä ja mahdollisesti löydettyjä vastauksia.
Jostain syystä he puhuvat meillä vain pinnallista smalltalkia. Taustalta aistii selvästi jonkinlaisen välinpitämättömyyden ja torjunnan, jonka olen tulkinnut osoitukseksi siitä että kanssani ei yksinkertaisesti kannata jutella syvällisistä asioista, koska en ole vl. Olen yhdentekevä eivätkä ajatukseni ole kiinnostavia.
Se mikä minua vl-yhteyksissä ahdistaa, on se että he tuovat usein esiin sen, että minä en "kelpaa". He ikään kuin arvioivat minua joka kerta kohdatessamme ja osoittavat epäröimättä, että en ole OK. Minussa on jotakin vialla.
Esimerkki: kun vietin 40-vuotispäiviäni, kutsuin kaikki lähisukulaiset ja ystävät tietenkin juhlaan. Puolisoni kaikkein läheisin veli, jonka luona usein kyläilemme, tuli onnittelemaan vuorollaan. Hän, vl, oli valmistellut onnittelusanansa ja kertoi miten oli hämmästynyt havaittuaan että olin elämässäni saanut aikaan tätä ja tuota. Että onhan se hyvä, että on ahkeroinut eri elämänalueilla. Mutta hän haluaa nyt tähdentää sitä, että se kaikki on turhaa.
Se on arvotonta, merkityksetöntä, koska en ole "armosta uskomassa".
Tällainen oli onnittelupuhe. Siinä sitä oli naurussa pitelemistä, että miten kauniisti kiittää onnitteluista, naamavärkin vääntymättä. Leikiksi se piti ystävälliseen tyyliin kääntää ettei suvun nokkamies menettäisi kasvojaan juhlavieraiden keskellä.
Myös muissa perhejuhlissa on sattunut samantapaisia tilanteita. Tämä kuitenkin on jäänyt erityisesti mieleen koska sattui olemaan omat syntymäpäiväjuhlat.
Olen siihen lopputulokseen päätynyt, että ainoa ahdistava asia ovat vanhempani. Haluaisin rakastaa heitä ja olla kiitollinen siitä kuitenkin turvallisesta kodista mikä minulle suotiin lapsuudessa, mutta tämä ei mene yksiin sen kanssa että vanhempieni vankkumaton käsitys on vl-liikkeen oikeellisuus. He eivät myönnä tai ymmärrä vähääkään sitä että uskoni jumalaan ei tarvitse perustua vl-liikkeen oppien ja sääntöjen noudattamiseen. Tuntuu kuin vanhemmat uskoisi vl-liikkeeseen eikä jumalaan ja lienevätkö koskaan avanneet ja pohtineet raamattua. Olen nykyään heidän kanssa harvakseltaan tekemisissä ja välillä ahdistus tulee pintaan, mutta sitten se taas helpottaa.
Nuoruuden ystäväpiiristä etääntyminen tapahtui kivuttomasti ja jälkeenpäin ei yhteyttä kukaan ole pitänyt. Alkuun pidin heihin yhteyttä mutta yksipuolisena jätin yhteyden pidon. Uusia ystäviä olen saanut sittemmin koulusta, työstäni ja harrastuksistani...
Asia erikseen on ollut seurustelu, joka ei helpointa kaavaa noudattanut, mutta yhteinen sävel löytyi ja asiat menivät oikeille raiteille.
Äiti oli muutamia päiviä käymässä kylässä meillä, aikuisen tyttärensä perheessä.
On vaikea unohtaa sitä että hän meillä ollessaan, minun kuulteni, ilmiantoi minut puhelimessa hoitomiehille.
Se kipu tuntuu yhä. Miksi äiti teki niin?
Muutaman päivän kuluttua tuli neljän miehen delegaatio kuulustelemaan.
Rakkaudesta tietenkin ja ohjatakseen sunut seurakuntaan.
TARKOITUS PYHITTÄÄ KEINOT...
Sinun ehkä pitäisi nähdä vaivaa ja saada selvitettyä mikä ahdistaa. Luulenpa että kun saat jostakin omakohtaisesta ahdistuksen kohteesta kiinni, voi olla mahdollista saada solmujen päistä jokin ote. Itsestäänselvää tietenkin, mutta onnea matkaan. Ei ole välttämättä helppoa. Joku selviää itsekseen pohtimalla, toinen turvautuu lähipiiriin, joku ammattiauttajaan jne. Mieti mikä reitti sopii sinulle. Eihän nettikään poissuljettu kanava ole. Joskus saatat saada kuin lahjana jonkin yllättävän hyvin jäsennellyn kirjoituksen, mikä selventää itsellesikin jotakin. Näin on itselleni ainakin joskus käynyt. Parasta on tietysti jos saat aikaan hedelmällistä keskustelua.
Olen itse liikkeestä irronnut kohtuullisen vaivattomasti. Minua ahdisti liikkeessä olleessa silloin tällöin, harvakseltaan. En ole kyllä ollut koskaan erityisen ahdistuvaa sorttia. Kun sain kiinni mikä ahdisti, oli helppo lähteä. En ole ahdistunut enää samasta aiheesta. Ystäväpiirini koostui hyvin jalat maassa olevista ja ajatteluaan vapaasti sanallistavista lestadiolaisista. Mahdollisesti ahdistavia elämänilmiöitä pystyi puimaan toisten kanssa niin paljon kuin suinkin huvitti. Usko ja sen pohtiminen ei ollut mikään tabu.
Yhteydenopito jatkuu edelleen. Jos ystäväpiiri olisi koostunut oman vanhemman kaltaisita uskovaisista, olisi varmasti saattanut ahdistaakin enemmänkin. Käsitykset poikkesivat melkoisestikin vanhemman polven kanssa. Suurin ristiriidan aiheuttaja oli käsitykset yhteisöllisyydestä ja sen merkityksestä. Usko ei ahdistanut ikinä, yhteisöllisyys melkeinpä pienestä pitäen.
Kirjoitat kauniisti ja ymmärtäväisesti.
Haluaisin puristaa kättäsi, kiitos .... itkettää..